Kipaisin etäensi-illassa ja tajusin, kuinka ikävä minulla on teatteriin
Koronaviruspandemia on sulkenut teattereiden ovet tänä kevätkautena. Turun Kaupunginteatteri järjesti Toinen tuntematon -esityksen ensi-illan videoyhteyden avulla.
Toinen tuntematon -esitys perustuu samannimiseen novellikokoelmaan. Kuva: Turun Kaupunginteatteri25.4.202015:00
Kävin torstaina teatterissa. Kiskaisin jalkaani juhlakengät, mutta en jaksanut vaihtaa urheiluvaatteita siistimpään asuun. Ehkä ensimmäistä kertaa historiassa Minna Parikan kengät yhdistettiin kuviollisiin jumppatrikoisiin ja pinkkiin urheilupaitaan. Teatterin väliaikatarjoilu oli luokkaa pakastepitsa ja hedelmäsalaatti, mutta eväänsä sai sentään syödä katsomossa. Naistenhuoneeseenkaan ei tarvinnut jonottaa, vaikka lähdin puuteroimaan nenääni vain muutamaa minuuttia ennen esityksen alkua.
Kuten varmaan arvata saattaa, en päässyt istumaan pimeään teatterisaliin, vaan nautiskelin Turun Kaupunginteatterin Toinen tuntematon -esityksen ensi-illasta kotisohvalta käsin. Edellisestä teatterivisiitistäni alkaa olla aika tarkasti kaksi ja puoli kuukautta. Se on hyvin pitkä aika kaltaiselleni ahkeralle teatteriluudalle, joka näki viime vuonna 32 ja sitä edellisenä vuonna 47 esitystä. Tällä viikolla iski myös ensimmäistä kertaa teatteri-ikävä, kun ajattelin, että seuraavan kerran pääsen johonkin Suomen upeista teattereista vasta aikaisintaan useamman kuukauden päästä.
Miltä etäensi-ilta sitten tuntui? No ensiksikin on pakko todeta, että tunnelmaa latistivat aika ajoin tökkivä verkkoyhteys ja aluksi toimitettu väärä linkki, jonka vuoksi saavuin livestriimattuun esitykseen hitusen myöhässä. Onneksi ei ollut vieruskaveria, jota nolo myöhästymiseni olisi haitannut. Toinen tuntematon perustuu samannimiseen novellikokoelmaan, jossa käsitellään sota-ajan kokemuksia Väinö Linnan romaanin naishenkilöiden kautta. Pimeässä teatterisalissa olisin varmasti imeytynyt tunteiden vietäväksi niin, että olisin lopulta istunut paikallani posket kyynelistä märkinä. Kotisohvallakin hieman vetistelin, mutta huhtikuisen ilta-auringon tuikkiessa ikkunasta ei tunnelmaan päässyt upottautumaan aivan yhtä syvälle.
Teatteria on myös taidemuotona hyvin hankalaa siirtää etäyhteyksien varaan. Teatterin luoma värinä ja tunnelma syntyvät nimenomaan siitä, että katsoja istuu samassa tilassa näyttelijöiden kanssa. Livelähetyksessä kuvaaja tekee myös valintoja katsojan puolesta. Siinä missä teatterissa voi katsella juuri niitä yksityiskohtia kuin haluaa, on ruudun äärellä tyydyttävä kuvaajan tekemiin rajauksiin. Vaikka ne tehtäisiin kuinka hyvin, oman valinnanvapauden puute nakertaa kokemusta. Lisäksi kaipasin yhteyttä muuhun yleisöön. En tietenkään ikävöinyt niitä pösilöitä, jotka jatkavat puhelimen näpertämistä vielä pitkään valojen himmentymisen jälkeen. Sen sijaan kaipasin sitä pientä tuhinaa takarivistä, joka vahvistaisi, että joku muukin liikuttui juuri samasta kohtauksesta kuin minä. Tai sitä ymmärtävää katsetta valojen syttyessä kun joku toinenkin yrittää kaivaa nenäliinaa huomaamattomasti esille kuivatakseen silmäkulmiaan. Ja entäpä aplodit sitten! Vaikka kuinka hakkasin käsiäni yhteen erinomaisen esityksen jälkeen, eivät näyttelijät kuule innostunutta palautettani. Olohuoneen seinistä kumahtavat äänet muistuttavat, että yksin tässä istutaan, vaikka muillakin kotisohvilla muissa taloissa on oltu saman lähetyksen ääressä.
En ole koskaan ollut teatteritallenteiden ystävä. Esitykset on luotu lähtökohtaisesti paikan päällä nautiskeltaviksi, joten kameran toimiminen välittäjänä latistaa automaattisesti tunnelmaa. Välillä olo on kuin katsoisi vanhanaikaista elokuvaa tai televisiosarjaa. Tiedättehän sellaista, jossa ei oikein osata vielä hakea lähikuvia ja kiinnostavia kuvakulmia.
Ei silti sovi torpata kokonaan teattereiden livelähetyksiä. Ne voivat olla hyviä keinoja raapia kasaan edes hieman pääsylipputuloja, vaikka videolinkin saa huomattavasti halvemmalla kuin normaaliaikojen tiketin teatteriin. Lisäksi oli ihanaa, että kalenterissa oli pitkästä aikaa iltameno, vaikka se tarkoittikin vain olohuoneeseen siirtymistä.
Ehkäpä livelähetysten tarjoaminen teatterikansalle on kuin porkkanoiden tuputtaminen sipsihimoiselle. Kyllähän ne dipissä uitetut porkkanasuikaleet ovat ihan kivoja, mutta eivät mitään ihanan suolaisiin perunalastuihin verrattuna. Toisaalta aina ulottuvilla ei ole sipsejä tai perinteisiä teatteriesityksiä. Vieroitusoireita täytyy siis nitistää porkkanoilla ja striimeillä siihen asti, että aitoa tavaraa on taas tarjolla. Odotellessa ostin toiveikkaana jo ensimmäiset liput syyskauden esityksiin. Toinen tuntematonkin pitää ehdottomasti päästä näkemään Turussa. Nyt on jälleen kalenterissa edes muutama kulttuuririento, jota odottaa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
