Haave vanhasta talosta oli vain pieni haave - kunnes universumi kuljetti käteen painavan rauta-avaimen taloon kaukana kaikesta, paitsi sydämestä

Olen maatilan lapsi.

Vastaan aina niin, jos joku kysyy mistä olen kotoisin.

Pienen kunnan pikkuruisesta kylästä, sanon, ja ajattelen mielessäni peltoa, sen tuoksua, ja junarataa, joka kulki kotimme lähellä.

Arjessa leikin kuitenkin kaupunkilaista. Asun kivitalossa ilman parveketta, lähin luontokokemukseni on roskakatoksessa mellastava lokki.

Tavallaan tämä sujuu oikein hyvin. Tiedän uusimmat ravintolat, oikeat ratikkareitit, en koskaan käytä kumisaappaita.

Pääsen jokaiseen tärkeään paikkaan minuuteissa: kauppaan, joogasalille, toimistolle, baariin. Jos en halua lähteä ulos, maailman herkut tai laatikollisen ruokaa voi tilata anonyymisti kotiovelle.

Eikä pandemia ei onnistunut sittenkään nitistämään kaikkia kivijalkamyymälöitä: lähikortteleista löytyy raakamakkarakauppias, sähköpyörämyymälä ja, öh, noitakauppa. Niiden ikkunoita on kiva katsella, kun taluttaa koiraa siisteissä valjaissa pitkin asfalttia.

Rakastan monella tapaa isoja kaupunkeja, kuten vaikkapa Pariisia, johon ihastuin ensimmäisellä hengenvedolla. Isossa joukossa tulee tunne, että voi olla kuka vain tai ei kukaan, ihan miten itse haluaa. Toisia se ahdistaa, itseä viehättää.

Toisaalta aina pitänyt väljyydestä, eläimistä ja hiljaisuudesta. Maaseudun pulssi on hitaampi ja naapurit ehkä aavistuksen uteliaampia, mutta kaltaiselleni sosiaaliselle introvertille (diagnoosi: pystyy toimimaan ihmisten kanssa, mutta vaatii pitkää palautumisaikaa) se on oikein sopiva ympäristö.

En ole myöskään yksi niistä, jotka ovat vannoneet lähtevänsä maalta kaupunkiin heti kun pystyvät. Maalla asumisessa ei ollut mielestäni koskaan mitään vikaa.

Elämä vain on kuljettanut kivikortteleihin, no offence, maaseutu, kuten ulkomaaksi sanotaan. Tämä nyt meni näin, ja jos haluan nähdä villiä luontoa, tiedän lähipuistossa puskan, jonka alla asuu siili.

Näillä taustoilla pystyn samastumaan maahan- tai paluumuuttajaan. He puhuvat usein kaksoisidentiteetistä; siitä, että ei ole koskaan ihan täysin kotonaan siellä missä juuri nyt on. Toki on eri asia muuttaa 150 kilometriä etelämpään kuin vaihtaa maanosaa, mutta silti.

Tästä syystä pidän myös kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelua laiskana ajatteluna. Ihminen on paljon muutakin kuin asuinpaikkansa, historiansa, ammattinsa.

Jokaisessa on monta minää, eikä identiteetti ole pysyvä. Se vaihtuu kontekstin mukana. Olemme eri tyyppejä eri porukoissa ja tilanteissa, koska sellainen ihminen on. Sopeutuvainen ja moneen mukautuva.

Mutta jos olisin drinkki, sekoitussuhde olisi puolet multaa ja puolet asfalttia. Näin olen ajatellut.

Kolmisen vuotta sitten kirjoitin kirjaa. Se on tylsää ja yksinäistä työtä, joka onnistuu parhaiten ilman ulkoisia ärsykkeitä (lue: perhettä). Niinpä selailin air b´n´b -kämppiä ja etsiskelin paikkaa, jonne mennä erakoitumaan kaupungin valoista.

Sattumien kautta päädyin pieneen ruukkikylään, joka oli kuin suoraan Melukylän lapsista. Kauniita ikivanhoja taloja, lehtipuita, leipomo ja lyhyet marraskuun päivät. Lähellä oli myös turisteista tyhjentynyt kansallispuisto. Kävelimme siellä koiran kanssa kahden kosteutta tihkuvassa metsässä. Oli hiljaista.

Jotain tapahtui noina syksyisinä päivinä. Olin yhtäkkiä vakuuttunut, että minun pitää saada paikka maalta. Joku paikka, jossa voi vain olla ja pikkelöidä kurkkuja, sanoin miehelleni, joka katsoi minua sen näköisenä, että kai tuo kohtaus menee pian ohi, meneehän.

No niin onnekkaasti ei käynyt. Melko pian tämän jälkeen (varokaa ihmiset, mitä toivotte) universumi kuljetti käteeni painavan rauta-avaimen taloon kaukana kaikesta, paitsi sydämestä.

Kun nykyisin ajelen talolle, noin 20 kilometriä ennen määränpäätä sisälläni loksahtaa. Maalaisidentiteetti ottaa vallan. Pihalle tultaessa jokin on heti toisin.

Kaupungissa kipitän riuskasti paikasta toiseen, ympärilleni katselematta. Maalla alan lompsia ja pysähdellä. Puhun leveämpää murretta. Teen havaintoja siitä mikä on kasvanut, kuihtunut, muuttunut. Onko satanut, eikö ole satanut.

Sitten vain unohdan kaupungin. En mieti mitä ne siellä tekevät, fomo loistaa poissaolollaan. Siis se tunne, kun pelkäät missaavasi jotain kivaa, hyvät bileet, mukatärkeän tapahtuman, jotain parempaa kuin itsellä on juuri nyt.

Sama toimii toki toisinkin päin. Kun ajan Uudenmaankadun tunneliin, tunnen iloa nähdessäni tutut ravintolat. On valoja, autoja, hipstereitä kummallisissa vaatteissaan. Kaunis lähipuisto patsaineen, parhaisiinsa pukeutuneita pariskuntia. Korttelituttuja, koirapuisto, Stockmann.

Joku muu on huolehtinut, että kerrostalossa on kuivaa ja lämmintä, kierrätyspöntöt odottavat siistissä katoksessa. Jos on ongelmia, niin soitto vain huoltoyhtiöön.

Mutta jossain sielun nurkassa on pieni kohta, jota en pysty verbalisoimaan edes itselleni. Siellä on tyyntä ja pysyvää, paikka, jota psykoterapeutti Yvonne Dolan kutsuu hologrammiksi todellisesta minästä.

Siellä rauhoitun, sydän lyö eri tahtiin, liityn johonkin itseäni isompaan. Multa on niskan päällä.

Kirjoittaja on Helsingissä asuva muutosvalmentaja, puhuja ja kirjoittaja, joka ajaa viikonlopuiksi maalle.