
Mainettaan parempi menopeli kelpasi hyvin myös varttuneemmalle kulkijalle
Viisikymppinen sähkölautailija saa huvittuneita katseita, mutta hihittelijöille tiedoksi, että viisikymppisiä ei enää niin kiinnosta, mitä muut ajattelevat, Mikko Soini kirjoittaa kolumnissa.
Skuutti on oiva menopeli myös muille kuin nuorisolle. Harva sellaisella kuitenkaan kulkee. Kuva: Sanne KatainenTein keväällä ihmiskokeen. Miten paatunut autoilija ja patalaiska viisikymppinen pärjää kolme kuukautta ilman omaa menopeliä keskikokoisessa suomalaiskaupungissa?
No, jotenkuten, mutta vaatiihan bussielämä totuttelua aikatauluihin ja myös toisten matkustajien sietämistä. Loppupäätelmä oli kuitenkin positiivinen: pärjäisihän sitä, jos pakko olisi, mutta kun ei huvita.
Mökkikauden alussa marssin kauppaan ja autottomuus päättyi. Keski-Suomeen kestäisi ilman autoa varmaankin vuorokausia ennen kuin olisi perillä jossain, eikä sittenkään kovin lähellä.
Seuraava ihmiskoe tuli eteen pyytämättä ja yllättäen, kuin aikanaan salaiset paperit faksissa poliitikolle. Teinitytär jätti sähkölautansa autotalliin ja vannotti, ettei sillä saa ajaa. Sadan kilon ruhopaino kuulemma kuitenkin hajottaisi koko vimpulan ja olisin muutenkin heti etuhampaillani asfaltissa.
Otin tietysti heti laudan lainakäyttöön. Aivan loistava vehje. Hyvin ehti lähikauppaan hiljaisemmallakin vauhdilla ja muutamien kilometrien päähän, eikä tarvitse istua kuumaan autoon sitä jäähdyttämään.
Viisikymppinen lautailija saa tietysti huvittuneita katseita, mutta hihittelijöille tiedoksi, että viisikymppisiä ei enää niin kiinnosta, mitä muut viisikymppisen asioista ajattelevat. Voi vetää omalla tyylillä, typerä kesäpaita päällä ja napa näkyvillä, jos siltä tuntuu.
Sähkölautailijana törmäsin jatkuvasti samanikäisiin tai vanhempiin kanssakulkijoihin, jotka varoittelevat laudan vaaroista. Kaupan pihassa voi olla rakettimoottoripyöräilijä tai tykkibemariherra, joka muistuttaa, että joku kaverinkaveri on kaatunut tällaisella, ja sairaalareissuhan siitä sitten tuli.
Tulee mieleen suhtautuminen ”kenkäpuhelimiin”, eli 1990-luvulla Nokian agenttikännyköiksi kutsuttuihin halkoihin, joille aluksi avoimesti naureskeltiin. Jupeilla sellaiset oli, mutta että joku kokee itsensä niin tärkeäksi, että pitää olla aina saavutettavissa, hehheh, mikä uuno. Vaan kuinkas kävikään.
Sama asia dronejen kanssa. Aina joku viisas kertoo somessa ampuvansa dronet heti alas, jos näkee, kuitenkin ovat kuvaamassa juuri hänen vaimoaan ottamassa aurinkoa.
Samalla logiikalla voisi uhota ampuvansa kiinalaiset lentokoneet ja satelliitit alas kotitorrakalla ja ilmapistoolilla.
Ja aivan: Sähkölaudalla saa hengen itseltään tai pääsee ainakin sairaalaan. Kännissä ei kannata ajaa, kypärä olisi hyvä olla, risteyksiin ei kannata ajaa täydellä vauhdilla ja niin edelleen. Aivan kuten pyöräilyssä.
Mutta ei kai miljoona kilometriä ajanut, varttunut autoilija muutu kokemattomaksi, ymmärtämättömäksi, humalaiseksi lapseksi Manhattanin aamuruuhkassa, jos alla onkin hiljaista vauhtia kulkeva sähkölauta ja edessä kilometri päällystettyä, suoraa pyörätietä, eikä ketään missään?
Sähkölautojen paheksunta saattaa johtua siitä, että niitä jätetään hölmösti kulkuväylille ja toisaalta siitä, että niillä tapahtuneista onnettomuuksista uutisoidaan innokkaasti. En muista lukeneeni vuosiin uutista, jossa humalainen olisi loukannut itsensä kävellen tai pyörällä. Silti juuri niitä on todennäköisesti lukumääräisesti paljon enemmän.
Sähkölaudassa taitaa olla vieläkin sen verran uutuudenviehätystä, että sitä on mukavampi epäillä. Pitäisikö ne kieltää? Kuumentaakohan se aivojakin? Ei ole tällaista tutkimusta tehty, eikä siis ajatusta ole poissuljettu, joten voipi hyvinkin olla.
Kolumnin kirjoittaja on MT:n toimitussihteeri ja toimittaja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat












