Ainakin nalleni palkkaisi minut

"Hah! Nykyinen kesätoimittajapestini on vasta loppumassa ja nyt jo näyttää hyvältä uuden työn saamisen suhteen. En saanut yhtä työhaastattelukutsua. Sain kaksi hyvää työhaastattelukutsua mukaviin yrityksiin!" tokaisen voitonriemuisena kirjahyllyni reunalla nököttävälle pikkuveljeni valokuvalle saatuani mieluisan puhelun ja ilmoituksen pääsystä ryhmähaastatteluun.

Kuva ei vastaa mitään.

Eipä tietenkään. Ei se ilkimys ikinä osaa olla iloinen toisen puolesta.

Kalenterini sentään onnittelee minua, kunnes saman tien toteaa, että kai olen tietoinen siitä, että molemmat haastattelut näyttävät olevan samana päivänä, aika lailla samaan aikaan ja eri puolilla Suomea.

Kappas.

Noh, pitänee valita niistä sitten vain se toinen. Juuri se oikea, joka haluaa palkata minut.

Ei sen vaikeampaa.

Pankkitilini päästää syvän huokauksen.

"Aiemmat valintasi ovatkin aina olleet niin hyviä. Ehkä yksi harjoittelu olisi ollut tarpeeksi, mutta niitäkin oli pakko tehdä useampi ja käyttää palkat matkusteluun. Kesätyörahoilla ei Helsingissä eletä pitkään ja gradunkin kirjoittaminen olisi mukavampaa, jos on rahaa syödä jotain."

Yritän hiljentää sen muistuttamalla, että opintotukikuukausiakin on vielä jäljellä jos käy niin ikävästi, etten pääse mihinkään hakemaani tehtävään. Kyllä niillä elää.

"Niin. Kolme kappaletta. Olisiko kannattanut valmistua viidessä vuodessa, jättää se vaihto väliin ja hommata sellaisia töitä, josta maksetaan sen verran, ettei niiden ohella tarvitse nostaa tukia ympäri vuoden", Kelan kirje huomauttaa paperipinon syövereistä.

Tässä vaiheessa totean sille omanarvontuntoisesti, että kokemukset ovat arvokkaita ja varmasti nämä harjoitteluni johtavat johonkin, kunhan vain saan esitellä osaamistani potentiaalisille työnantajille.

Laitankin varmuuden vuoksi vielä muutaman hakemuksen, jossa osoitan monipuolisen kokemukseni, ja jään odottamaan seuraavaa haastattelukutsua.

"Niinhän sinä luulet", ilkkuu tietokoneeni ruudulla työnhakulomake, joka hyväksyy hakemukseen vain kaksi viimeisintä tai sopivinta työpaikkaa.

Jahas.

Arvon pitkään mielessäni, mitkä kaksi työpätkääni vastaavat parhaiten hakemaani tehtävää. Vähän liian pitkään, sillä aikakatkaisu keskeyttää istuntoni ja jo aiemmin täyttämäni kolme sivullista osaamista ja motivaatiota katoavat jonnekin bittiavaruuteen.

Tämä tarkoittaa, että nyt on jäätelötauon paikka. Ehkä myös pienen itkupotkuraivarin, mutta ainakin jäätelön.

Lusikoimani suklaajäätelö rohkaisee, että olen oikein hyvä hakija ja varmaan saan paikan jos vain saan lomakkeen lähetettyä. Olen sen kanssa täysin samaa mieltä.

"Kyllä sitä ennenkin on saatu töitä. Vieläpä kauhean hyviä ja opettavaisia töitä. Työhaastattelukutsujakin on tullut erinomaisiin paikkoihin", kannustaa pehmonallenikin sängyltä. Tai kannustaisi, jos en olisi unohtanut sitä Puolaan edellisen harjoitteluni päätteeksi.

Ja sen jälkeen se varmaan kommentoisi, ettei ihan kaikkea kannata sanoa tai kirjoittaa julkisesti. Ties vaikka potentiaalinen työnantaja löytäisi sen eikä pitäisi näkemästään.