Mummon haudalla sen tajusin – nälkävuosiin on yllättävän lyhyt matka

Vielä ennen koronaa moni kyseenalaisti kotimaisen ruuantuotannon mielekkyyden, viimeistään sota hiljensi ne puheet.
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Luin tuossa netistä laadukkaasti kirjoitetun ja pysäyttävän jutun suurista nälkävuosista. Kiitoksia vaan Riitta Raatikainen ja Savon Sanomat.

Juttu oli uusintajulkaisu kuuden vuoden takaa, mutta tänä päivänä luettuna se tuntui entistä pysäyttävämmältä. 1860-luku on kalenterista katsoen kaukana, siitä huolimatta hämmentävän likellä.

Tajusin sen konkreettisesti, sillä jutun luettuani lähdin viemään haudoille kynttilöitä – olihan pyhäinpäivä. Yhden kynttilän asettelin tasan sata vuotta sitten syntyneen ja seitsemän vuotta sitten kuolleen mummoni haudalle.

Samalla kun kynttilä syttyi, kirkastui jotain myös aivoissani: mummovainajahan se tapasi kertoilla suurista nälkävuosista tarinoita, joita hän itse oli lapsuudessaan kuullut 1920-luvulla vanhuudenpäiviään elelleiltä ihmisiltä.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

He olivat aikalaistodistajia, jotka kertoivat mummolleni ensimmäisen käden muistoja. Mummon kuulteni haastelemat tarinat olivat toisen käden tietoa.

Arvella. Kaksi kädenojennusta karmeisiin aikoihin. Eikä esimerkiksi sotavuosiin pääsemiseksi tarvita senkään vertaa. Niiden eläjiä kulkee telluksen pinnallamme yhä. He voivat nostaa kätensä ylös ja kertoa, jos haluavat.

Aika usein haluavat.

Toivottavasti osaamme kuunnella.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Nälkävuosista löytyy tarkkaa tietoa googlaamisen vaivalla, siksi en ala niiden syitä tässä tarkemmin selitellä. Sanottakoon sen verran, että hallat ja poikkeavan huonot kelit veivät sadon. Leipä loppui. Kerjäläislaumat kulkivat pitkin poikin. Taudit, aliravitsemus ja niiden yhdistelmät tappoivat ihmisiä armahtamatta.

Rohkeimpien arvioiden mukaan nälkävuodet veivät hautaan peräti 200 000 ihmistä eli kymmenesosan Suomen silloisesta väestöstä.

Mummon tarinoissa pääroolia näytteli nimenomaan nälkä, eivät niinkään taudit. Vanhat ihmiset olivat hänelle kertoneet, kuinka lumituiskuisen tien varsilla makasi kesken matkansa kuolleita ihmisiä ja miten pettuleipää syöneet lapset vaikersivat mahavaivojensa kanssa.

Tarinat olivat kammottavia, en ala niitäkään tässä kertailemaan.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Sen kuitenkin sanon, ettei mummo niitä jutellut minua pelotellakseen. Hän jutteli niitä korostaakseen jokapäiväisen leivän tärkeyttä ja sitä, kuinka kiitollinen tuli olla ihmisen, joka sai syödä joka päivä mahansa täyteen.

Varmasti hän halusi muistuttaa siitä minua varsinkin silloin, kun olin ronkeloinut ruuasta. Mutta luullakseni hän kävi samalla läpi ennen muuta omia traumojaan. Mummo oli kokenut pula-ajan ja venyttänyt nuoruusvuosinaan penniä ukkini sairastuttua.

Menneitä kertaillen hän muistutti itseään siitä, että syömisen saaminen on siunattu asia.

Niin kuin se onkin. Sitä ei sovi pitää itsestäänselvyytenä.

”Ennen koronaa moni haasteli ihan totisella naamalla ja vaahto suupielessä siitä, ettei suomalaista ruuantuotantoa tarvita mihinkään – saahan sitä evästä ulkomailtakin.”

Tässä männäaikoina olen pannut ilolla merkille, että kotimaisen ruuan arvostus on noussut.

Semmoistakin olen havainnut, jotta omalähtöisen ruuantuotannon tärkeydestä puhutaan jo yli puoluerajojen tai aatesuunnat ylittäen.

Rehellisesti sanottuna siitä keskusteleminen oli välillä semmoista, jotta maanviljelijöiden kiittelemisestä sai tietyissä rupatteluringeissä automaattisesti otsaansa kepulaisleiman.

Se oli aika typerää sikäli, että ravinnon tarve yhdistää melko suurta osaa suomalaisista. Siinä on rinki, jonka ulkopuolelle jää aika harva.

Ennen koronaa moni haasteli ihan totisella naamalla ja vaahto suupielessä siitä, ettei suomalaista ruuantuotantoa tarvita mihinkään – saahan sitä evästä ulkomailtakin.

Kun korona alkoi, meininki muuttui.

Ukrainan sodan sytyttyä on ollut vieläkin hiljaisempaa.

Uskallan ajatella sen kielivän siitä, että entistä useampi on ymmärtänyt suomalaisen ruuantuotannon tärkeyden. Ei sämpylöiden paistamista kannata laskea yksin naapurin lainauunin varaan. Naapuri kun voi päivänä muutamana pistää ovensa säppiin tai sanoa, että minä tarvitsen uunini itse.

Ja tässä kohtaa ei ole kysymys siitä, mitä siinä uunissa kypsytetään.

Se on keskustelun aihe erikseen.

Keskustelu on aina hyvästä, jos se on asiallista ja perusteltua.

Vastakkainasettelu ja ääripäiden keskinäinen inttäminen taas ei vie mitään eteenpäin. Sillä ei nälkä sammu.

Omavaraisuudesta huolehtimalla sammuu.

Ken ei sitä tajua, niin katsokoon sinne parin kädenojennuksen päähän.

Ja vähempikin riittää.

Kirjoittaja on Nilsiässä asuva kirjailija.