Karjala takaisin – puhumalla

Anneli Sarhimaa julkaisee tänä vuonna kirjan Suomen karjalankielisten karjalaisten historiasta ja nykykulttuurista. Hän on Pohjois-Euroopan ja Balttian kielten professori Mainzin yliopistossa Saksassa. 

Karjala on yhtä alkuperäinen kieli Suomessa kuin suomen kieli itse, sanoo karjalan kielen asiantuntija, professori Anneli Sarhimaa. Ja ei, nyt ei puhuta suomen kielen itämurteista, vaan kielestä, jonka olemassaolosta edes moni suomalainen ei ole tietoinen.

Tämä ei ole ihme, sillä ei Suomikaan valtiona tunnustanut kotoperäistä karjalan kieltä kuin vasta vuonna 2009. Nyt kielellä on todellinen hätä Suomessa, sillä se on kriittisesti ja vakavasti uhanalainen.

Karjalan täpärä tilanne sai varmistuksen ELDIA-hankkeesta (European Language Diversity for All), jossa Sarhimaa oli mukana vuosina 2010–2013 kartoittaen karjalan kielen tilaa Suomessa.

Toinen maailmansota hajotti karjalankieliset eri puolille Suomea. Yhden arvion mukaan sotien jälkeen oli pelkästään Raja-Karjalassa 50 000–60 000 karjalan kielen puhujaa.

Raja-Karjala tarkoittaa Impilahden, Suistamon, Soanlahden, Salmin, Suojärven ja Korpiselän kuntia, jotka nykyään kuuluvat Venäjälle.

1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten pakolaisaallot Venäjän puolelta Vienasta ja Aunuksesta toivat kymmeniä tuhansia puhujia lisää, mutta heistä vain osa jäi Suomeen.

Jos karjalankielisten määrä olisi pysynyt edes rajakarjalaisten tasolla, he olisivat tällä hetkellä samankokoinen kieliryhmä Suomessa kuin venäjää – Suomen suurinta maahanmuuttajakieltä – puhuvat ovat.

Kieli kuitenkin katosi kyliin ja kaupunkeihin ympäri Suomen, kotien ovien taakse, jos aina sinnekään. Julkisesti karjalaa puhuttiin lähinnä ortodoksiseurakuntien tiistaikerhoissa ja pitäjäseuroissa.

Sarhimaan mukaan yhtä syytä karjalan kielen puhujamäärän romahtamiseen ei ole. Pikemminkin on kyse monen asian yhteisvaikutuksesta.

Menetettyjen maiden myötä karjalan kielen puheyhteisöt pirstoutuivat ja hävisivät lopullisesti 1960-luvulla. Vieroksunta ja syrjintä saivat monen luopumaan kielestä.

Kyselytutkimuksesta käy ilmi, että vanhemmat eivät ole halunneet puhua lapsilleen karjalaa kotona, jotta lapsia ei kiusattaisi.

”Miul ei muamo da tuatto eivät, eivät pagissu (puhuneet) karjalakse kodis ihan vai sen tagii et lapsie ei sit kiusattas.”

Suomalaiset ovat vierastaneet karjalaisen kulttuurin itäisyyttä, sillä se on kalskahtanut ikävästi Venäjälle. Näitä kulttuurin piirteitä on sen takia pyritty häivyttämään vielä kahdeksankymmentäluvullakin.

”Ja meillä kyllä ala-asteella oli vielä ryssittelyä että, niin kuin tuossa mainitsinkin että, luokkakaverin sukunimi oli Venäjälle viittaava, vaikka hän oli Karjalasta kotosin, siis sukujuuret oli Karjalassa, niin häntä ryssiteltiin. Ja sit myö muut tajuttiin, ketkä oli samalla uskonnon tunnilla, olla ihan hiljaa sen jälkeen.”

1800-luvulla kansallisuusaate nosti päätään ja Suomesta haluttiin yhtenäinen kansakunta. Kalevala oli yksi merkittävä väline, jolla suomalaisuutta rakennettiin.

Kalevala pohjautuu nimenomaan karjalankielisiin kansanrunoihin. Silti runoista puhuttiin suomalaisena perinnerikkautena.

Tämän takia karjalankielisten karjalaisten kieli- ja kulttuurierot suomalaisiin haluttiin häivyttää. Karjalaisten yhteydet venäläisiin sekä ortodoksinen kulttuuri koettiin uhkiksi suomalaisuudelle.

Karjalaisten tukahduttaminen jatkui pitkälle toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan.

”Tällaisista asioista ei Suomessa ole puhuttu,” sanoo Sarhimaa.

Lisäksi yhteiskunnan puolelta annettiin ymmärtää, että karjala on pelkkä suomen kielen murre. Tämä harhakäsitys on sitkeä ja elää yhä sekä suomen- että karjalankielisten keskuudessa.

Monet karjalaa puhuvat karjalaisetkin ajattelevat itseään suomalaisina, joilla on ”juuret Karjalassa.”

”Se paradoksi, mitä ovat professoritkin ikävä kyllä viime aikoihin asti harrastaneet, että jos karjalainen on Suomessa, niin hän on suomalainen. Hänellä on vain juuret Karjalassa. Mutta jos tämän esimerkiksi veli tai sisar on Venäjän Karjalassa, niin hän on Venäjän karjalainen. Ei hän ole suomalainen, ei hänellä ole juuret edes Suomessa, vaan hän on nimenomaan Venäjän karjalainen ja sillä siisti.”

Nykyinen tilanne ei kuitenkaan ole ollut karjalankielisen yhteisön tietoinen valinta, vaan satoja vuosia sitten alkaneen poliittisen kehityksen tulosta.

Nykypuhujien määrästä on olemassa erilaisia arvioita. Sarhimaan tutkimustulosten valossa Suomessa on noin 30 000 karjalan kieliyhteisöön kuuluvaa, joista reilu 11 000 osaa karjalaa hyvin.

Vaikka suurin osa puhujista on iäkkäitä, hankkeessa selvisi, että heitä on kuitenkin kaiken ikäisiä, jopa ihan nuoriakin. Tämä yllätti tutkijan itsensäkin.

Tulokset osoittavat myös sen, että karjalan kielen siirtymiseen seuraavalle sukupolvelle ei tarvita yksikielistä karjalankielistä kotia. Karjala siirtyy lapsille, vaikka sitä puhuttaisiin kotona vähemmän kuin suomea, kunhan sitä puhutaan säännöllisesti.

Tähän karjalankieliset nuoret perheet tarvitsisivat tukea ja apua, kertoo Sarhimaa.

Hän näkee keskeisenä sen, että 50–64-vuotiaiden, eli nykylasten isovanhempien, pitäisi löytää keino siirtää kieli lapsenlapsilleen jo lapsuudessa. Mahdotonta se ei ole, sillä näin tapahtui monissa perheissä myös toisen maailmansodan jälkeen.

”Mikään kieli ei kuole sillä tavalla, että ne, jotka eivät kieltä osaa, eivät sitä opettele. Kieli kuolee sen takia, että ne, jotka sitä osaavat, eivät sitä puhu. Vaikka puhuisi vähänkin, niin se on kuitenkin enemmän kuin jos sitä ei puhu ollenkaan,” Sarhimaa toteaa.

Valonpilkahduksiakin on. Verkossa toimii karjalankielisiä keskusteluryhmiä. Sarhimaa kehuu myös Karjalan kielen seuraa, joka on aktiivisesti ajanut karjalankielisten asiaa ja julkaissut ahkerasti karjalankielistä kirjallisuutta.

Kun kysytään karjalan kielen tulevaisuudesta, Sarhimaa huokaa syvään.

”Aika on kriittinen. Nyt karjala on vielä voimaannutettavissa, mutta jos se aika nyt menee jotenkin ohi, sanotaan muutamat tulevat vuodet, niin voi olla, että se aika on ohi lopullisesti.”

Positiivisena Sarhimaa näkee sen, että Suomessa on aktiivinen kieliyhteisö, sillä kaikkein tärkeintä on, että kieliyhteisö itse haluaa elvyttää kielen.

Ihan yhtä tärkeää olisi hänen mukaansa se, että Suomi valtiona ja suomalaiset kansakuntana tunnustaisivat karjalankielisten karjalaisten oikeuden omaan kieleensä.

Suomi tunnusti karjalan kielen olemassaolon virallisesti lisäämällä sen vähemmistökieliä suojelevaan eurooppalaiseen peruskirjaan vuonna 2009. Se oli askel parempaan, mutta ei Sarhimaan mukaan riitä.

Karjala pitäisi mainita perustuslaissa kotoperäisenä kielenä yhdessä suomen ja ruotsin ja alkuperäisten saamen kielien kanssa. Sillä tavalla kielen asema paranisi ja tukeminen helpottuisi.

”Tämä on mielestäni selkeä yhteiskunnallinen epäkohta lainsäädännössä ja se pitäisi jo yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuudenkin nimissä korjata.”

Karjalan kielen voimaannuttaminen vaatii siis sekä yhteiskunnan moraalista ja taloudellista tukea että aktiivisten kielenpuhujien ponnisteluja.

”Tämä ei ole nyt sellainen asia, jonka voisi laittaa odottamaan parempia taloudellisia aikoja. Se on tehtävä nyt, jos se aiotaan tehdä.”