Minkä jäljissä, kenen jäljissä kuljet? Minne jäljet vievät?
”Ainahan olemme toisillemme osanneet tavaraa ja unelmia myydä – kirjailijankin elinehto on se, että joku joskus kirjan ostaa. Mutta nyt meitä kylvetetään markkinaviesteissä koko hereilläoloaika.”16.4.202318:00
En olisi halunnut aikalaiseksi tähän aikaan. En nähdä sivistyksen sivuraiteille kampeamista, en sinileväistä uimakiveä, en mielenterveyttä koettelevaa pandemiaa ja digimielivaltaa.
Surkeimpana nurkissa viheltävä sota. Ihmistä käy sääliksi ja luomakuntaa käy. Sotketut sammalet, pirstoutuneet itkupajut, jänisten pakokauhu, kiurujen hylkäämät pesät peltoaukeilla, poltetut tähkäpäät.
Ukrainan sotakuvista haikeimpia on maantielle jäänyt polkupyörä, jonka sarvessa on heilahdellut pussillinen perunaa. Pyörä makaa savuavalla kylänraitilla, perunat ovat vierineet ympäriinsä. Perunat! Rakkaat, hyväntahtoiset perunat! Jonkun keväiseen peltoon toiveikkaana laittamat, jonkun kenties iloiten nostamat: ”Kyl ain tuleki hyvä sato tänä vuan!” Ei niitä tällaiseen tarkoitettu! Ei mittä järkke!
Tekee mieli pyytää lukijoilta anteeksi, että kirjoitan kolkkoja. Että onneton menenkin muistuttamaan mustista pilvistä! Ei pään sivuun kääntäminenkään oikealta tunnu. Mistä voisin löytää lohtua? Miten pysyisi järjissään ajassamme?
Kun olen neuvoton, nojaan kieleen. Se on ihmisen keksimä systeemi – saahan tämä laji aikaan järjestystäkin, tolkkua ja kauneutta!
Kieli on puhujiensa vuosituhansia ylläpitämä. Sen ikäisenä jo kantaa viisautta jaettavaksi. Paljon on koottuna etymologiseen sanakirjaan, sanojen syntyhistoriaan. Huvittelen lukemalla, mistä mikäkin sana on peräisin. Erityisesti intoudun siitä, että ämpäri polveutuu sanasta amfora. Myhäilen aina kun ajattelen muinaiskreikkalaisia amforajonossa.
Mitä sanakirja tietää järjestä? Mistä se tuli? Mihin se meni..? Järki-sana on kulkenut jälki-sanan kanssa käsi kädessä – tai oikeammin jalanjäljissä.
Tramppaat karannutta koiraasi etsimässä metsässä. Koira on kadonnut jäljettömiin.
Savisessa tienpainanteessa huomaat äkkiä satoja jälkiä. Rusakon lopotuksia, metsäkauriin sydämenmuotoisia sorkankuvia mudassa, kapoisen ketuntassunkin tunnistaa. Onko joku näistä oman koirani? Kun äkkäät tutun käpälän muodon, voit lähteä seuraamaan, olet jäljillä, olet järjissäsi. Järki ja jälki ovat samaa kantaa, ikivanhoja itämerensuomalaisia sanoja.
Minkä jäljissä, kenen jäljissä kuljetaan? Moni Venäjänmaalla on harhautettu seuraamaan vääriä jälkiä, luulemaan mustaa valkeaksi, kumartamaan kehnoa kuningasta, hullua sotaa. Kunpa löytäisivät järkevämmät jäljet!
Ylenkatseeseen ei ole meillä silti syytä. Länsimaisiakin eksytetään joka päivä.
”Osta parempi mönkijä, tulet onnelliseksi! Kahdesti vuodessa Dubaihin! Suurenna tissit! Ei kun pienennä sittenkin. Laajenna terassi, saat ystäviä! No nyt se vanha grillisi näyttää kekkosenaikaiselta, täällä olisi kampanjatarjouksessa uusi. Tuo Sibelius-ryppy silmiesi välissä on kyllä ongelma, mutta täällä suurkonsernissa fiksaamme osamaksulla!”
Ainahan olemme toisillemme osanneet tavaraa ja unelmia myydä – kirjailijankin elinehto on se, että joku joskus kirjan ostaa. Mutta nyt meitä kylvetetään markkinaviesteissä koko hereilläoloaika.
Saippuaa on silmissä niin, että on vaikea nähdä. Mikä on oikea suunta ja jälki? Oikea jälki on se, joka vie kohti toivottua. Kenen toivomaa? Haluanko itse todella tätä, jonka perässä laukkaan? Vai haluaako joku muu, että laukkaisin?
Pääsit koirasi jäljille, saat hihnan pantaan. Neuvottelet rekun luopumaan hurmaavista hirvenhajuista. Hämäräkin laskee. Yhdessä lähdette oikeille jäljille, lämpimään tuttuun tupaan. Olisko koton ruak jo valmist?
Onko joka tilanteessa suunta? Onko elämälle yleensä osoitettavissa joku järki?
Zacharias Topelius on löytänyt Talvi-iltain tarinoissa, 1890-luvulla ilmestyneissä, jonkunlaisen vastauksen, tyynnyttävän filosofian. Ei helppoja aikoja elänyt Topeliuskaan, sortovuosina köyhässä Suomenmaassa. Tulevaisuuden näkymät silloinkin sumuiset, vaikeat ajat edessä ja takana niin kuin Jarkko Laineen runossa.
Yhdessä Talvi-iltain tarinassa meren rannalla, korkealla vuorella istuu Historian hengetär ja katselee koko maailmaa. Hän ivaa vinossa hymyin lasta, joka piirtelee satukuvia pihlajanvarvulla lumiseen rinteeseen:
”Satuja viitsit kirjoitella! Ensimmäinen tuulihan ne puhaltaa pois!” Lapsi piirtelee vain ja vastaa: ”Semmoinen on minun mielityötäni. Taitoni opin aalloilta, joka piirtelee juovia rannan hietaan, pilveltä, joka rakentaa linnoja ilmaan, kellastuneelta lehdeltä, joka uurtaa hankeen hienon jäljen.”
Historian hengettären hyinen sydän heltyy, kun lapsi sen kuin kirjoittelee lumeen, joka haihtuu maailman tuuliin, lumeen, jota ilves tallaa, lumeen, jonka aurinko sulattaa. Aamulla ei kirjoitusta enää ole, mutta silloin lapsi piirtelee jo uusia satuja uuteen lumeen.
Uusi rukiin jyvä, viimesyksyisen tähkän lapsia, juurtuu kevään multaan, joka joskus oli kiveä, perhosen siipiä, pelto-orvokin lehtiä, nyt maana, kasvun antajana. Jossain muodossa elämää on aina, vaikka ilmansuuntaa vailla. Se vain on. Vaikka joskus raskaana, rakkaana silti. Ja nyt se on meidän kohdallamme.
Kirjoittaja on Rauman Lapissa asuva kirjailija ja runoilija.
Kolumni on alunperin julkaistu Kantri-liitteessä 4/23
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
