Käsilaukun perilliset

Viime viikolla haudattiin juhlallisin menoin Britannian kenties kuuluisin käsilaukun kantaja, entinen pääministeri Margaret Thatcher. Saateltiin henkilöä, joka oli jättänyt historiaan syvän jäljen.

Jos Maggie Thatcher olisi pääministerinä tyytynyt kulkemaan edeltäjiensä polkuja, Britannia olisi hyvin erilainen kuin se on nyt, eikä Lontoossa olisi laulettu hänen hautajaispäivänään ”paha noita kuollut on”.

Thatcher muistetaan kaivoslakkojen ja vahvan ammattiyhdistysliikkeen murtajana mutta myös Britannian kaivosteollisuuden lopettajana.

Häntä mainostettiin Berliinin muurin kaatajaksi ja Neuvostoliiton saattohoidon rohkaisijaksi.

Totta on ainakin se, että Thatcher ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan rohkaisivat toisiaan jyrkässä asenteessaan Neuvostoliittoa kohtaan kuten myös muussa oikeistolaisuudessaan.

Neuvostoliitto kaatui kuitenkin sisäiseen lahovikaansa. Korruption, tehottomuuden, vapauden ja luovuuden tukahduttamisen ja ulkoisen saarron heikentämä maa ei kestänyt repeämättä muutoksia, joita pääsihteeri Mihail Gorbatshov yritti toteuttaa.

Maggie oli oikeistolainen alusta loppuun. Hän uskalsi sanoa asioita, joita sisäsiistit konservatiivijohtajat eivät ajatelleetkaan päästää suustaan. Kun edeltäjät puhuivat vielä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, Thatcher hylkäsi pehmeät puheet ja kävi ärhäkästi sosiaaliturvan kimppuun.

Rikkaiden suosiminen ja rahan houkutteleminen Britanniaan oli tärkeämpää kuin niiden lepyttely, jotka eivät kuitenkaan äänestäisi konservatiiveja. Jos kansa jakaantui kahtia, oli parasta varmistua siitä, että itse pysyi paremmalla puolella, ajattelivat Maggien äänestäjät.

Eipä ihme, että jotkut kokoomusnuoret näkevät edelleen märkiä unia Maggiesta.

Thatcheria on verrattu meillä pääministeri Esko Ahoon (kesk.), jonka hallitus joutui leikkaamaan suomalaista sosiaaliturvaa.

Vertaus ontuu, sillä Maggie leikkasi ahneuden aatteen innoittamana, Ahon hallitus veitsi kurkulla laman ja massatyöttömyyden pakkotilassa. Velkarahan hanat uhkasivat sulkeutua minä hetkenä tahansa. Suomalaisille ei ollut tarjolla apupaketteja, sillä me olimme ”itsenäisiä”, vailla EU:n tai sen valuuttaunionin turvaa.

Siinä Thatcher ja Aho ovat samassa asemassa, että molempien syyksi on pantu sellaista, mitä he eivät tehneet. Thatcher ei tuonut yliopistoihin lukukausimaksuja. Sen teki vasta hänen seuraajansa, työväenpuolueen Tony Blair.

Aho ei leikannut suomalaista sosiaaliturvaa raaimmalla tavalla. Hänen seuraajansa Paavo Lipponen (sd.), joka toimi leikkurina laman jo mentyä, leikkasi vielä leikattuakin, vaikka pakkoa ei enää ollut.

Ahoa ja Thatcheria yhdistää sekin, että ay-liike vastusti molempia raivokkaasti. Samat ay-pomot tyytyivät osaansa vähin äänin, kun pääministeriksi vaihtui punaisen jäsenkirjan omistaja.

Thatcherin aatteen perillisiä ja kehittäjiä on niin Britanniassa ja Yhdysvalloissa kuin Chilessä ja Suomessa. Ajatus kulkee niin, että valtio köyhtyköön ja kansa rikastukoon. Jokainen saa pärjätä omillaan – tai suvun rahoilla.

Thatcher halusi yksityistää terveydenhoidon, mutta vasta Tony Blairilta se onnistui. Thatcher halusi karsia köyhien koulutusta ja tehdä korkeakouluista maksullisia, mutta vasta työväenpuolue sen toteutti.

Thatcherismista on tullut vallitseva tila ja normi lähes koko läntisessä maailmassa. Suomen hallituksessa on nyt sekä Thatcherin että Blairin aatetovereita. Mainio, tasa-arvoinen ja tehokas koulujärjestelmä rapautuu rahan puutteessa. Luokkakoot ovat taas kasvamaan päin, ja erityistukea tarvitsevia lapsia ”integroidaan” tavallisiin luokkiin. Sosialidemokraattinen opetusministeri puhuu nuorisotakuusta mutta leikkaa nuorten koulutuspaikkoja.

Kilpailu hyviin kouluihin pääsystä kiristyy, ja peruskoulun tasa-arvoa tuottava voima hiipuu. Yhä useampi puhuu yksityisten koulujen puolesta.

Se mistä Thatcher vain unelmoi, yksityistetty terveydenhoito, on Suomessa toteutumassa ja pitkälle toteutettukin ilman mainittavaa yhteiskunnallista keskustelua.