Näin minusta tuli koiraihminen

Mielipide

5.2.202001:00

Kolumni

Eija Mansikkamäki

Pyörivä kivi ei sammaloidu. Liike on lääke. Aktiivisuus pitää ihmisen elämässä kiinni. Jep. Näitä olen koettanut hokea kolmen viime kuukauden ja etenkin kolmen päivän aikana.

Kinusin koko lapsuuteni koiraa, koska minulla ei ollut edes sisaruksia. Valikoin hartaudella oikeaa rotua, soittelin kenneleitä läpi, pimputtelin keravalaisten omakotitalojen ovikellot ja vein kaikki näkemäni koirat kävelylle.

Omaa en vain saanut.

Omia lapsia tuli useampi, mutta sama "miksei meillä voi olla koiraa" -virsi alkoi heilläkin. Historiastani johtuen lämpenin hankkeelle, mutta vain varovasti. En haluaisi lisää huollettavia, mutta toisaalta koira kuulemma lievittäisi teinien kärhämiä ja olisi sovelias hellyydenkohde, kun äiti ei enää kelpaa eikä deittiseuraa vielä ole. Myös sitoutuneita aamutaluttajia tuntui olevan uusperheessä riittävästi.

Mies sen sijaan ilmoitti dramaattisesti, että "mies tai koira", "kaikki ulkoiluttajat aamuyöllä ja sateella ovat miehiä" ja "sehän elää kauemmin kuin minä". Mies sai jäädä, toistaiseksi.

Tänä syksynä tilanne muuttui. Meillä kävi ajoittain hoidossa läheisen ottama beaglen pentu. Mukavaa rotua ja vanhastaan tuttu lempinimikin. Kun Muru oli meillä, hoidimme ja koetimme kasvattaa sitä. Vahdimme, ettei se syö sohvaa ja taloa, hyssyttelimme illat ja yöt, ettei se herää. Saimme myös iloa ja paljon liikuntaa, mutta huoahdimme helpottuneina, kun aktiivinen pentu haettiin lopuksi pois.

Kunnes väsähtänyt omistaja ilmoitti viime viikolla luopuvansa pennusta. Palauttaa, lahjoittaa jonnekin, mitä vain. Auts. Minusta se oli ehkä hyvä päätös koiran kannalta. Yllättäen aiemmin niin koiravastainen mies ehdottikin koiran kokeeksi pitämistä meillä. Aikoiko hän siis lähteä, jos koira tulee? Jää nähtäväksi.

Muru tuli meille. Varustauduin hankkimalla ison häkin, leluja, siankorvia ja luita. Ulkona kuljen nyt taskut täynnä kakkapusseja ja käpyjä. Koira tykkää, kun potkin käpysiä lenkeillä.

Vaikeinta on ollut pärjätä omasta päästäni kumpuavien kysymysten kanssa: mitä, jos en rakastukaan pentuun? Jos alan inhota vahinkolasta? Sellainenhan se on, koska en ole itse valinnut sen tuloaikaa enkä rotua, vaan joutunut varoittamatta taas yhden leikki-ikäisen emoksi. Koira vaatii jatkuvaa vahtimista, mutta on toisaalta jo leimautunut minuun.

Se on lisäksi hauska hybridi: pomppii kuin jänis, kehrää kuin kissa, ulvoo kuin susi, piilottaa kuin orava, varastaa kuin harakka ja katsoo silmiin kuin – vauva.

Mutta entä jos emme jaksa? Onks pakko, jos ei haluu – pitää se? Onko hyväksyttävämpää antaa adoptoitavaksi koira kuin lapsi? Voiko terveen eläimen viedä piikille? Etsin siis hiljaa takaporttia, josta pujauttaa pentu pois.

Koiria on Suomessa ennätysmäärä, joten joku muukin varmaan miettii samoja kysymyksiä. Onkohan meille pyytämättä ja yllättäen koiraihmisiksi tulleille omaa vertaistukiryhmää? Jossa voi purkaa mieltään ja kysyä tyhmiä.

Muru on kyllä avannut jo silmiämme. Olen oppinut jo monen koiran nimen ja rodun, taivastellut lemmikeille tuputettua tavaramäärää, stressannut rokotus- ja madotusohjelmia ja jännittänyt, koska juoksuaika alkaa.

Toisaalta. Joku neuvoi päästämään pennun metsään ja jäniksen perään. kun minulla on jo metsästyskortti, siitähän voisi avautua ihan uusi maailma.

Veneeseen se ei kyllä tule, sanoi mies. Jaa. Ostin nyt kuitenkin pelastusliivin.