Tunnistatko monelle paniikkia aiheuttavan tilanteen: Olemmeko kenties tavanneet?
Pitäisi tuntea, vai pitäisikö?15.6.202321:00
Kesä ja kesäjuhlakausi on kukkeimmillaan. Nyt pitäisi alkaa versoa jostain edes jonkunlainen nimi- ja kasvomuisti taas esiin, että selviäisi sosiaalisista tilanteista nolaamatta itseään. Vaan kun ei.
Minulle aiheuttaa puhtaan kauhun tunteen se tilanne, kun tullaan juhliin ja kierrellään kättelemässä ihmisiä. Tervehditään tuttuja ja esittäydytään tuntemattomille. Tilanne on nimi- ja kasvomuistittomalle sillä lailla kiusallinen, että me emme tiedä kumpia nuo ihmiset ovat.
Kun lähestyn minulle ”tuntematonta” ihmistä käsi ojossa, yritän epätoivoisesti miettiä, olenko tavannut hänet ennen. Jos yhden tai kaksi kertaa, en todellakaan muista. Jos kolmesti, ehkä. Näyttääkö hän tutulta? Onko hän joku, jonka oikeasti tunnen, vai ehkä kaupan kassa tai joku julkimo?
Ennen kuin käsi kohtaa käden, yritän vielä tulkita toisen ilmeen: onko hän ilahtunut, kuin tapaisi vanhan tutun, vai kenties hieman kysyvän näköinen, että kukas sinä olet? Yleensä ennen juhlien alkumaljoja kaikkien ilme on kuitenkin jokseenkin sama, hieman pingottunut hymy. Siitä on vaikea päätellä mitään tai ketään.
Kun käsi sitten puristaa kättä, yritän pitää suuni kiinni niin kauan, että toinen osapuoli sanoo jotain. Joko nimensä tai tervehdyksen. Että hän paljastaisi itsensä tutuksi tai tuntemattomaksi.
Joskus tämä onnistuu. Aina ei. Joskus myös vastapuoli viivyttelee. Usein siinä todennäköisesti kohtaa kaksi kasvosokeaa, ja molemmat pelaavat samaa peliä.
Valitettavan usein käy myös niin, että hermostuksissani lipsautan nimeni leveän hymyn kanssa, ja vastapuoli kertoo sen jälkeen mikä hänen nimensä on ja missä olemme edellisen kerran tavanneet.
En edes tiedä miksi tämä on mielestäni jotenkin kohtuuttoman noloa. Kuvittelen, että se antaa minusta ylimielisen kuvan. Etten jotenkin pidä tapaamiani ihmisiä niin arvokkaina, että muistaisin heitä enää vuoden päästä. Kun sehän ei ole asian laita. Kasvot eivät vain jää mieleen. Piste.
Ja koska tämä on mielestäni niin supernoloa, olen myös melko usein siinä tilanteessa, että toinen ihminen tervehtii ja on tooooodella innoissaan siitä, että tapaamme, pitkästä aikaa. En tiedä miten pitkästä, koska en tiedä kuka tuo toinen on. Ja koska hirveä nolotus, en voi kysyä. Lähden mukaan keskusteluun ja yritän keskustelun tarjoamista johtolangoista päätellä kenen kanssa mahdollisesti olen tekemisissä.
Kasvosokeat kanssaihmiset, pitäisikö meidän mennä peilin eteen, ja harjoitella reippaasti sanomaan nämä sanat: ”Olen pahoillani, nyt en muista missä olemme tavanneet?” Harjoitella uudestaan ja uudestaan, kunnes nuo sanat tipahtavat tositilanteessakin suusta täysin luontevasti.
Kyllä tässä maailmassa on pakko nolompiakin repliikkejä olla. Ihan ensimmäiseksi tulee mieleen, vaikka: ”Anteeksi, mutta minulla tuli nyt kuset housuun.” Jos soisi itselleen vain nuo kaksi vaihtoehtoista repliikkiä. Ehkä ensimmäinen tuntuisi sitten helpommalta?
Vinkkinä juhlien järjestäijlle: Juhliin tullessa voisi olla ovella sellainen hauska ohjelmanumero, jossa kaikki askartelevat jonkun vekkulin nimilapun rintaansa. Siihen voisi laittaa myös ammatin ja kotipaikkakunnan. Sitten vasta alkumaljat käteen ja muuta juhlaväkeä tervehtimään. Please?
Kirjoittaja on Ylöjärven Karhella asuva hevosalan yrittäjä ja kirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
