Pitopalveluyrittäjä Marjut Juntto, Luumäki Emäntänä vieraassa keittiössä

Marjut Juntto nauttii siitä, että yhtään samanlaista juhlaa ei ole. Kaikki tilaisuudet ovat hänelle mieluisia. Kuva: Riitta Mustonen 

”Pitoemännän ammatissa on tärkeintä ihmistuntemus, sillä tässä on aina ihmisten kanssa tekemisissä ja usein menee vielä toisen kotiin laittamaan ruokaa.

Yksi yleisimmistä tehtävistä on muistotilaisuuden järjestäminen. Kun ihminen soittaa, että ”myö suunnitellaan hautajaisia”, pitää osata kuunnella. Sillä on merkitystä, miten minä ihmistä palvelen, sillä minä olen tämän yrityksen kasvot.

Ryhdyin pitopalveluyrittäjäksi sattumien summana viisi vuotta sitten. Sitä ennen olin 22 vuotta maatalouslomittaja, erikoistunut sikalanhoitajaksi.

Vuonna 2004 syntyi tytär ja jäin äitiys- ja hoitovapaalle kolmeksi vuodeksi. Kun vapaa loppui, ei enää ollut työtä, mihin palata. Alueen sikalat olivat käyneet vähiin.

Olin aikoinaan suorittanut emäntäkoulun ja aikuisena ammattikoulussa koti-, laitostalous- ja puhdistuspalvelualan perustutkinnon. Kun vanhin sisko lopetti pitoemännän työt, uskalsin jatkaa hänen jälkiään ja perustin toiminimen.

Isoja investointeja ei tarvittu. Hankin juhlia varten sadalle hengelle astiat ja aterimet, joita myös vuokraan, sekä lämpö- ja kylmäkuljetuslaatikot.

Valmistan ruuat joko kotonani tai asiakkaan luona. Rakastan ruuanlaittoa ja leipomista. Opin ne taidot jo kotona äidiltä.

Haasteellista on se, että televisiossa on kaiken maailman kokkiohjelmia ja unelmahömppiä ja asiakkaat saavat sieltä visioita, jotka näyttävät kuvissa hienoilta, mutta eivät toimi käytännössä. Kun en itse katso telkkaria, niin olen niistä ulkona kuin lumiukko.

Toinen haaste on joskus hyvän kotimaisen raaka-aineen löytäminen. Olen sanonut, että jos miun pitää laittaa ulkomaista lihaa pöytään, niin sit mie lopetan nää työt. Maatalon tyttönä en voi kuvitellakaan sellaista!

Yritän suosia lähiruokaa. Minulle se tarkoittaa Etelä-Karjalassa tuotettua, kuten vaikka luumäkeläistä ilmakuivattua kinkkua.

Viime aikoina ovat yleistyneet ’avaimet käteen’ -juhlat. Ostetaan pitopalvelu, jossa kaikki tarjottavat viedään tarjoiluastioissa paikalle ja juhlien jälkeen korjataan pois mitä jää. Etenkin kesämökkiläiset harrastavat näitä.

Juhlien ruokatarjoilussa on omat muotinsa. Fetasalaattia ei halua nyt kukaan, siitä on tainnut tulla liian arkista. Sen sijaan kalaruuat, erityisesti lohi, ja karjalaiset perinneruuat ovat kysyttyjä.

Joskus tulee toiveita ruuista, joita en ole tehnyt aiemmin, mutta silloin etsin ohjeen tai kilautan kaverille. Esimerkiksi hämäläinen uunijuusto ja imelletty perunalaatikko olivat minulle vieraita, sillä äiti ei ikinä tehnyt niitä.

Erikoisruokavaliot ovat vaativia, mutta onneksi juhlissa on yleensä yhdellä ja samalla henkilöllä kaikki rajoitukset. Jos on ruokarajoituksia, niin toivon, että ihmiset kertovat niistä etukäteen. On kurjaa, jos ei ole mitään tarjottavaa, sillä hetkessä näitä herkkuja ei taiota.

Pitopalvelu työllistää minut täysin. Pyrin siihen, että olisin aina kotona, kun 9-vuotias Riikka-tyttö tulee iltapäivällä koulusta. Tässä hommassa se onnistuu. Aki-puolisoni tuki on myös tärkeä.

On ihana tehdä töitä omassa kotikunnassa. Tein seitsemän vuotta lisäksi suntion sijaisuuksia, mutta kahden homman yhdistäminen kävi liian rankaksi.

Tämä on aika raskasta työtä, joten en sano ollenkaan, että jaksan eläkkeelle asti. Esimerkiksi häitten valmistelu alkaa yleensä jo tiistaina tavaroitten tilaamisella. Varsinaisena juhlapäivänä kello soi aamuviiden aikaan ja puoliltaöin olen kotona. Koko päivän liikun jalkojen päällä.

Juhlien jälkeen nukun puhkiväsyneenä yön yli tyytyväisenä, kun juhlat ovat onnistuneet. Saan usein vielä kiitoskortin jälkeenpäin. Siitä tulee tosi hyvä mieli.

Työn vastapainoksi harrastan järjestötoimintaa maa- ja kotitalousnaisissa. Rentoudun myös vain löhöämällä sohvassa ja lukemalla hyviä lehtiä.

Omat viisikymppiseni olivat viime vuonna. Oli ihanaa olla juhlittavana. Kannustankin kaikkia sankareita tai sankareiden äitejä pyytämään edes tarjoiluun apua, että voisi itse keskittyä juhlaan. Ettei kesken konfirmaation tarvitse lähteä kotiin panemaan perunoita kiehumaan, kuten olen kuullut monen äidin tekevän.”

RIITTA MUSTONEN