Anna Perho: Häkellyttäviä hetkiä kirkonkylän kaupassa

Tuokio kirkonkylän kaupassa.

”Kukas sää oikein olet”, vanhempi miesasiakas kysyy römäkällä äänellä.

Häkellyn ja sanon nimeni. En koskaan totu joidenkin tapaan mennä asiaan ilman että tervehditään ensin. Se tuntuu minusta siltä kuin joku tulisi kotiin murtamalla oven, vaikka koputtamallakin olisi päässyt.

”Sää et varmaan muista mua”, hän sanoo, ja on oikeassa, mutta miten kertoa se kohteliaasti? Kun on asunut 30 vuotta muualla, on vaikea tunnistaa jokaista kylän asukasta. Mutta vaikein aihe on vasta tulossa.

”Missäs sää asut, asuksää täällä?”, johon joudun sanomaan että Helsingissä, mutta todella paljon kyllä nyt pyöritään täällä kylillä, ja se tuntuu todella mukav…

”Mitä varten te siällä asutte, konnette täälä asu”, mies jatkaa ja kuulostaa aidosti hieman tuohtuneelta. Yritän kurottaa kauramaitoa hyllystä niin, ettei hän näkisi – tämäkin vielä, tullaan tänne ja juodaan kaurajoppia, mikäs se on kun ei maito kelpaa – mutta mies sinnittelee perässäni.

”Oon mää sun kirjotuksias lehrisä nähny”, hän jatkaa sävyllä, joka ei kuulosta imartelevalta, vaan ennemminkin siltä, että sitä varmaan nyt luullaan olevansa suurtakin tähteä, mutta ei päde täällä.

Pakenen kassan kautta autoon, laitan ovet turvalukkoon ja tasoitan pulssia. Olen juuri kohdannut kyyryn, tai ainakin jonkin sen alalajeista.

Kyyry on tietokirjailija Laura Hakasen ja Lotta Bäckströmin keksimä termi, jolla tarkoitetaan kotiseutuvierautta. Se on ”hähmäinen sekoitus ulkopuolisuuden ja vierauden tunnetta ja häpeää, joka ei poistu, vaikka kotiseudulta lähtee pois. Ihminen ei oikein osaa olla ylpeä itsestään ja omista tekemisistään”, kuten Hakanen määritteli Kirkko Ja Kaupunki-lehdessä.

Käsite kiehtoo minua, vaikka en kotiseutuvierautta nuorena kokenutkaan. Silti tunnistan kyyryn ytimen, joka on tulkintani mukaan kollektiivinen vaatimus olla tietynlainen, heimon mukainen.

Olen ylpeä kotiseudustani ja juuristani. Mutta kun nyt teen hiljaista paluuta takaisin sinne, mistä en itse edes koe varsinaisesti lähteneeni, koen jonkinlaista jälkikyyryä; painetta osoittaa, että ihan samanlaisia tässä ollaan kuin ennenkin.

Paitsi ettei tietenkään olla, ja hyvä niin. Vuosikymmenten pitääkin muuttaa ihmistä. Elämän pitää kolhia ja sitä kautta pehmentää, muokata ajattelua syvemmäksi ja leveämmäksi, takoa alkuperäisestä aihiosta omanlaisensa muoto, missä se sitten tapahtuukin.

Kaikkihan tämän ymmärtävät, mutta kyyryn sanattomat vaatimukset leijuvat silti ilmassa. Kyyry on kuin etäinen sukulainen, joka edellyttää sinun olevan ihmisiksi aivan tietyllä tavalla, jos haluat saada osuuden hänen perinnöstään.

Kirjassa viedään kyyrypäätelmät pitkälle, hyvässä ja pahassa.

Pahasta ulkopuolisuuden tunteesta kärsivä voi ajautua ylisuorittajaksi todistellessaan, että on kelpo ihminen. Toisaalta kyyry saattaa karaista ja tehdä kokijastaan rohkean kokeilijan. Kun on poikennut normista ja jäänyt vaille heimon hyväksyntää, miksei sitten repäistä oikein kunnolla, kun ei kukaan kuitenkaan tykkää.

Ensimmäiseen tekee mieli väittää vähän vastaan. Kannattaako miellyttämisen halu ulkoistaa kotikylän väelle? Siinä on nimittäin se huono puoli, että väki ei koskaan tule rikkomaan kyyryn taikaa. Ei tule kukaan hoivakotiin kiittämään, että olipa hyvä kun et elänyt siten kuin halusit, vaan sen mukaan mitä me halusimme.

Sinnikkäimmän kyyryn voi löytää sisältään lymyilemästä. Sen nakertavan äänen, joka sanoo, että et ole tarpeeksi. Kun kyyryn mäkätystä vähän tarkastelee ja pohtii pitäisikö se vieläkin ottaa tosissaan, kyyryn valta haurastuu.

Kaksi kotiseutua voivat elää ihmisessä rinnakkain aivan sopuisastikin. On kotikorttelin tavat (kyllä, kyyryä voi kokea myös kaupungissa) ja sitten se maisema, jossa nykyisin elää. Annetaan niiden kulttuuri-integroitua, kun se on muotiakin.

Vaikka näin. Menin kotikulmien rautakauppaan ja pyysin tutulta kaupan tädiltä laskua.

”Mikäs se sun virman nimi on?”

Käsillä oli ilmeinen kyyry-hetki, sillä nimi on englanninkielinen, vaikea lausuakin vielä, ja se sisältää populaarikulttuurisen viittauksen, jonka hoksaamiseen tarvitaan nuoruus 90-luvulla ja tietämystä pop-musiikista. Mutta ei auttanut mikään, oli sanottava nimi ääneen, vaikka se tässä ympäristössä tuntui leuhkalta erikoisuudentavoittelulta.

Täti nosti päänsä tietokoneelta.

”No voi hyvänen aika sun kanssas”, hän sanoi, ja sitten meitä kumpaakin nauratti.

Kirjoittaja on Helsingissä asuva muutosvalmentaja, puhuja ja kirjoittaja, joka ajaa viikonlopuiksi maalle.