Sote-vuoden kokemuksia

Oli sunnuntai 23.3.2014. Pyhäpäivän rauha järkkyi, kun uutisoitiin sote-sovun löytymisestä: eduskuntapuolueiden puheenjohtajat olivat yhdessä ratkaisseet visaisen pulman. Aamun tunteina oli päätetty perustaa viisi sote-aluetta.

Palvelujen järjestäminen ja tuottaminen erotetaan. Syntyy valtavia kuntayhtymiä. Ei enää puhettakaan hallintohimmeleistä. Ensitunnelmissa ylsin yllättävän toiveikkaaseen kommenttiin. Kirjoitin blogissani ”Aluekehityksen arki” viimeisen rannan ratkaisusta.

Mediassa sote-mallia ylistettiin ilman vähäisintäkään kritiikin häivää. Myös niin sanotut sote-asiantuntijat antoivat kiittäviä lausuntoja. Avausta kehuttiin innovatiiviseksi ja radikaaliksi, jolla Suomi hyppää mannermaiseen palvelujen järjestämiseen.

Ei kulunut kuin parisen viikkoa, kun omat epäilyni alkoivat karvastella. Pohdin kokonaisuutta. Kiusaannuin hallintouudistusten erillisyydestä. Kukaan ei pohdi niiden keskinäisiä suhteita.

Kiinnitin huomioni niin sanottuun Virsu-hankkeeseen, jonka yhtenä osana on aluehallinnon uudistaminen. Aloin pelätä muunkin hallinnon valumista luonnottomille sote-alueille. Uskoni paniikissa tehtyyn sote-ratkaisuun lopahti lopullisesti.

Hallinnon sekavalle uudistamiselle ei ollut valmista käsitettä, siksi aloin puhua syhmeröstä. Maaseudun Tulevaisuuden vieraskolumnissa 14.4.2014 kirjoitin hyvin kriittisesti syhmeröitymisestä. Päätin tekstin: ”Ilman demokraattista maakuntahallintoa ei selvitä. Se takaa kuntien säilymisen lähiyhteisöinä. Siihen on myös sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus kytkettävä.”

Viiden sote-alueen arvioin useassa vuoden kevään 2014 kirjoituksessani olevan kuin aluetutkijan painajaisunesta. Aloin puhua hirviöalueista. Koko mallia aloin verrata reaalisosialismiin: toimii teoriassa mutta ei käytännössä.

Vuoden 2014 syksyn aikana minua alkoi järisyttävästi harmittaa niin sanottujen sote-asiantuntijoiden alamainen asenne. Vaikka heikkoudet olivat tiedossa, valmistelua jatkettiin. Kenenkään siviilirohkeus ei riittänyt sanomaan poliitikoille, että ollaan menossa vikaan. Tuntojani tuuletin kirjoittamalla hallinnollisen mielikuvituksen rappiosta. Lokakuussa päädyin Helsingin Sanomissa väittämään sote-uudistuksen olevan mahdoton yhtälö.

Viimein perustuslakivaliokunta osoitti 19.2. kannanotossaan sote-uudistuksen alusta asti tiedossa olleet puutteet: demokratiavajeen, rahoituksen epäselvyydet ja kuntien eriarvoisenkohtelun. Miksi hallitus vei tällaisen lakiesityksen eduskuntaan? Miksi sen perustuslainmukaisuutta ei arvioitu etukäteen?

Esimerkiksi maamme johtava perustuslakiasiantuntija akatemiaprofessori Kaarlo Tuori oli kiinnittänyt ongelmiin huomiota useita kertoja. Vasta perustuslakivaliokunnan mietinnön jälkeen niin sanotut sote-asiantuntijat kiirehtivät osoittamaan esityksen puutteita. Pääkirjoitukset ja kolumnit pursuivat kritiikkiä. Mikä esti tarttumasta tiedossa olleisiin epäkohtiin aikaisemmin?

Pääministeri Stubbin johdolla kokoontuneet puoluejohtajat päättivät jatkaa. Aikaa todettiin olevan runsaasti, kolmisen viikkoa. Sosiaali- ja terveysvaliokunta aloitti vimmaisen työskentelyn. Puheenjohtaja Juha Rehula hehkui innosta väliaikatietoja antaessaan.

Tiistai-iltana 24.2. vähän ennen kymmentä ilmaantui tiedotusvälineiden nettisivuille lyhyt viesti, jossa kerrottiin valiokunnanlöytäneen ratkaisun visaiseen sote-pulmaan ja että asian käsittely etenee niin sanotun yksiportaisen kuntayhtymämallin mukaisesti.

Hiljennyin tämän ihmeen edessä, kävin nukkumaan ja nukuin levollisesti, unia näkemättä.

VIERASKOLUMNI