Kaikki hevoset eivät ole yhtä rauhallisia kuin kuvan siitostamma. Vaikeidenkin yksilöiden kanssa on silti pärjättävä, sanoo Anne Korpinen.
Tallirenki saa paikan
Hevostallinpitäjältä jäävät usein lomat viettämättä, kun tallille ei löydy osaavaa tuuraajaa.
No nyt lähti toinenkin. No jaa, nythän ne lähti kaikki, Eino Puttonen toteaa yllättävän rauhallisesti. Mies on kuin viilipytty, vaikka kuusi muutaman kuukauden ikäistä lämminverivarsaa hilpaisee yksi toisensa jälkeen aitauksen sähköpaimenlangan yli vapauteen.
Varsat laukkaavat tiiviinä rykelmänä pitkän peltosaran toiseen päähän. Pöllyävä lumipilvi kohoaa niiden jälkeen. Puttonen pyörittelee päätään ja lähtee hitaasti lampsimaan varsojen perään.
”Tällainen tilanne kun tulee vastaan, ei siinä auta kuin hoitaa homma”, tarhan portille odottamaan jäävä hevostallilomittaja Anne Korpinen sanoo. ”Ei ole mukava soittaa hevosten omistajalle, että kävipä tällainen haveri. Mutta kaikkea voi sattua, kun hevosten kanssa ollaan tekemisissä.”
Lomittaja paljon panttina
Kun kahdeksantoista hevosen, tammojen ja niiden edelliskesäisten varsojen hoito jää vieraan vastuulle, vaaditaan tältä lujaa uskoa itseensä ja hevosmiestaitoihinsa. Puttosen tallin hevoset ovat lähes kaikki täysihoitohevosia, mikä ei ainakaan vähennä lomittajan vastuuta. Tallinpitäjä vastaa hevosten omistajille, jos jotain sattuu, ja loman aikana lomittaja on paljon panttina. Siitoseläimet ovat rahallisesti arvokkaita ja tietenkin omistajiensa silmäteriä.
”Varsat säikähtivät punaista haalariani”, Puttonen sanoo palatessaan kohta laidunkierrokselta varsalauma perässään. ”Laitoin puhtaan haalarin valokuvia varten, ja näin kävi”, mies vitsailee.
Anne Korpinen, Eino ja Mirja Puttonen taluttavat hikiset, höyryävät varsat talliin. Varsat eivät onneksi olleet laukanneet kauas, kunhan karauttelivat laidunalueita päästä päähän. Pikkuiset kaviot sanovat kip-kap tallin betonilattiaa vasten, ja kukin hevoslapsi astuu kiltisti omaan karsinaansa ja ryhtyy heti massuttamaan tarjolle laitettuja heiniä.
”Taisivat olla mielissään episodista”, Korpinen tuumii.
Puttonen ja Korpinen toteavat, että hevosten kanssa ei auta kiivastua eikä hermostua. Hevosten perässä pitkin peltoja juokseva, perkelettä huutava ihminen ei saa nelijalkaisia palaamaan takaisin ruotuun. Vaikka juuri nähty karkureissu on onneksi harvinainen näky, pitää siinäkin tilanteessa osata toimia.
”On oltava varaihminen, jolle soittaa”, Korpinen sanoo.
”Jos olen yksin tallilla ja hevonen karkaa, ei auta soittaa lomailevalle omistajalle. Pitää olla lähialueella varamies, jonka voi tarvittaessa hälyttää paikalle. Lomittajan on oltava muutenkin perillä hevosista. Joskus voi tulla eteen tilanne, jossa pitää tehdä isoja ratkaisuja. Jos hevonen loukkaantuu, eikä omistaja ole tavoitettavissa, hänen pitää voida luottaa siihen, että lomittaja tietää, koska on saatava paikalle eläinlääkäri ja koska selvitään omin voimin.”
Kaikista maatalouslomittajista, taitavistakaan, ei heti ole hevoshommiin. Jos on tottunut toimimaan lypsytilalla tai vaikka lihakarjan kanssa, on hevostallin elämä toista. Harvassa paikassa, pihattonavetoiden yleistyessä, eläimiä enää siirrellään laitumelle tai tarhoihin. Jo pelkästään hevosen taluttaminen parinkymmenen metrin matkan tallista aitaukseen vaatii kokemusta.
”Muistan tapauksen, kun meillä oli vielä nautakarjaa. Yksi hevosistamme oli karannut ja löntysteli tässä pihassa. Ihmettelin tuvan ikkunasta, miksei lomittaja ole mennyt navetalle. Hän se vain odotteli sisällä, että joku ottaisi hevosen kiinni. Ei uskaltanut pihaan astua hevosen takia!” Eino Puttonen naureskelee.
Väärään karsinaan
Anne Korpinen on ollut lomittamassa Eino Puttosen siitostallilla useita kertoja. Pisimmillään Korpinen pyöritti Puttosen tallin arkea kolmen kuukauden ajan, kun isännän sydän temppuili ja pisti tämän sairaalaan ja vuodelepoon.
”Silloin Anne pelasti oikeastaan koko toiminnan jatkumisen. Kun yllättäen sairastuin, oli lähellä, etten joutunut lopettamaan tallinpitoa kokonaan. Oli suunnaton helpotus, kun sain tänne vastuullisen lomittajan.”
Tällä kertaa käydään läpi, mitä kaikkea tallin rutiinit pitävät sisällään juuri nyt, mitä hevosia tallissa asuu, millainen ruokinta kullakin hevosella on ja vaatiiko jonkin hevosen tila erityistä seuraamista. Kun Korpinen edellisen kerran oli Puttosen tallituuraajana, oli kesä, ja tallin arki tyystin toisenlainen. Silloin tammat ja varsat olivat yötä päivää laitumella.
Puttosilla asuu vain amerikkalaissukuisia lämminverihevosia. Sivullisen silmään kaikki näyttävät tismalleen samalta. Miten lomittaja voi osata viedä hevoset oikeisiin karsinoihin ja laittaa niille oikeat sapuskat eteen?
”Jos menen aivan tuntemattomalle tallille, hevosten riimuihin on merkattava niiden nimet. Samoin karsinoihin. Vihkoon merkataan hevosten ruuat ja muut yksityiskohdat. Kun käyn ennen lomituksen aloittamista tutustumiskäynnillä, teen myös kunnolliset muistiinpanot. Missä on lantala, missä rehuvarasto, missä sähkökaappi, mistä vesi saadaan poikki, jos tulee hämminkiä...” Anne Korpinen luettelee. Muistettavaa on paljon.
Lomittaja haluaa ennen lomituskeikkaa tietoa hevosten luonteista. Keskinäisestä arvojärjestyksestään tarkoilla hevosilla on usein tärkeää, kuka viedään ensin tarhaan ja kuka saa ensimmäisenä ruuat. Kuka on hankala talutettava? Kenellä on taipumus avata veräjä omatoimisesti? Mille hevoselle laitetaan sadesäällä loimi ja onko hevosista joku, joka ei osaa käyttää karsinan juoma-automaattia?
Kun tallinpitäjä alkaa listata, mitä kaikkia pikkuasioita päivän mittaan on tehtävä, tulee listasta helposti hengästyttävän pitkä. Senpä vuoksi aika monella tallinpitäjällä jäävät lomat pitämättä ja reissut reissaamatta. Tallia ei vain uskalla jättää.
”Luotettava lomittaja on kullanarvoinen. Tuskin muuten lähtisin hiihtelemään Lappiin näin rauhallisin mielin kuin nyt”, Puttonen kehuu.
Joskus mennään kahdella jalalla
Hevostallilomituksia ja hevoshierontapalveluita tarjoava Anne Korpinen perusti hiljakkoin oman yrityksen. Useita vuosia kunnan palkkalistoilla maatalouslomittajan töitä tehnyt hevostyttö päätti, että nyt on aika erikoistua.
”Toivoisin, että lomituskeikat suuntautuisivat pääasiassa hevostalleille. Firmani kautta teen silti edelleen myös karjatilalomituksia kunnan lomitusrenkaaseen. Molemmat ovat mukavia hommia.”
Korpisen vastuulle hevosensa voi varmasti huoletta jättää. Hän on valmistunut Kaustisen ravikoulusta, opiskellut talliyrittäjälinjan Jämsässä ja hankkinut hevoshierojan tutkinnon. Hevosia hän on harrastanut pikkutytöstä saakka. Hän on työskennellyt maatalouslomittajana ja hevosenhoitajana sekä ravi- että ratsastustalleilla.
”Tietenkin siitä on etua, että olen kokenut. Hevosetkin sen huomaavat. Jos ihminen pelkää hevosta tai on epävarma sitä käsitellessä, monet hevoset osaavat käyttää sitä hyväkseen. Tässä työssä on hallittava kaikenlaisia hevosia. Eivät kaikki ole yhtä kilttejä ja rauhallisia kuin nämä siitostammat. Joskus mennään kahdella jalalla, ja siitä on vain selvittävä. Usein hevoset käyttäytyvät epäluuloisesti ja ehkä huonommin, kun hoitaja ei ole tuttu. Ne kokeilevat, mitä tuon kanssa voisi tehdä. Varsinkin nuoret hevoset ovat tällaisia.”
Maatalouslomittajan ammatti mainitaan usein raskaaksi ja huonosti palkatuksi. Vaikka navetan tai sikalan sijaan lomitusmiljöönä on hevostalli, ei se tuo työhön helpotusta. Myös hevostallilla on käytävä kahdesti päivässä, ja päivän välitunnit ovat lomittajan omaa aikaa.
Puttosten aamutallille Anne Korpinen saapuu seitsemäksi. Hän antaa hevosille aamukaurat ja -rehut, vitamiinit ja kivennäiset karsinoihin, jakaa heinät tarhoihin ja kuskaa hevoset yksitellen oikeisiin aitauksiin. Sitten ohjelmassa on kahdeksantoista karsinan lapiointi. Käsityötä on paljon. Kuiviketurpeen sentään voi tuoda pienkuormaajalla.
Kymmenen pintaan homma on paketissa ja Korpinen rientää kotiin hoitamaan ja treenaamaan omia hevosiaan. Iltapäivällä hän ajaa takaisin työmaalleen, hoitaa hevoset sisään, ruokkii ne ja tekee mahdolliset muut hoitotoimet. Iltatallissa vierähtää muutama tunti.
”Siitoshevosten kanssa on kaikenlaista. Seurataan tiineyttä tai sopivaa hetkeä siemennykselle. Keväällä varsomiset vaikuttavat myös lomittajan rutiineihin. Tallivihkoon on merkitty muistiin jokaisen hevosen tarvittavat hoitotoimet.”
Korpinen sanoo rakastavansa hevosia, ja siksi työ niiden parissa on melkein kuin unelma.
”Varsinkin näihin varsoihin, niihin en kyllästy ikinä”, Korpinen sanoo rapsuttaessaan tummanpuhuvaa, pörröistä Turre-varsaa takapuolen päältä. Varsan talvikarva on pehmoinen ja niin paksu, että hevosen honteloa, kasvavaa kroppaa on sen alta melkein mahdoton tuntea.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
