Walon ja varjojen runoilija
Päivänsäteeltä näyttävän Heli Laaksosen pimeämpi puoli paljastuu kotikulmilla Laitilassa. Runoilija ei erityisemmin pidä auringonpaisteesta ja on luovimmillaan öisin. Päiväsaikaan hän on kuitenkin innolla Walon asialla ja tarttuu mielellään vaikka sorkkarautaan, jos siitä on hyötyä.
Surui ja riamui
Yhteisöllisyyttä naamat nokisina
TEKSTI: Mia Palokallio KUVAT: Jaana Kankaanpää www.laitilanwalo.net www.hulimaa.fi
”Ei mul sohlaril voi mittä fiinei viimeistelytehtävi antta, mut sorkkarauta sopi mun luanteellen ja kätte hyvi. ”
Runoilija Heli Laaksosella on meille yllätys. Hän lupaa viedä Kantrin Laitilassa aivan ainutlaatuiseen paikkaan, muttei kerro etukäteen mihin.
Onneksi jalkaan tuli laitettua tukevat kengät, sillä pian huomaamme tasapainoilevamme palaneen rakennuksen ympärille kyhätyillä telineillä. Rakennuksen kuisti on palanut kokonaan, joten ovi on parin metrin korkeudessa. Sinne pääsee vain kapeaa lankkua pitkin, tukea saa nokiseksi palaneesta seinästä.
”Laitilan pelkokerroin”, runoilija naureskelee korkeanpaikan kammoiselle toimittajalle.
Syksyllä palanut Laitilan vanha rukoushuone on tiettävästi Suomen vanhin seurantalo. Raittiusseura Walo rakensi sen vuonna 1886. Heli Laaksonen on ollut mukana perustamassa Kulttuuriseura Waloa talon pelastamiseksi. Tarkoitus on kunnostaa talo kulttuurikäyttöön. Talon omistanut Laitilan seurakunta lahjoitti vanhan rukoushuoneen ja vakuutusvarat yhdistykselle tammikuussa.
Laaksonen tietää, että moni olisi valmis repimään pahasti palaneen talon rauniot maan tasalle: ”Mitä tommossi turhanpäivässi rakennuksi kunnosteta.”
Runoilija ei kuitenkaan tahdo antaa periksi tuhopolttajille. ”Munst see on luavuttamist, jos vaa alistuta sihe, et jaha, meilt poltetti talo.”
Näkymät nokisen talon sisällä vetävät hiljaisiksi. ”Mul ei tul tääl surulline, vaan ponteva olo”, Laaksonen vakuuttaa.
Hän toteaa kuitenkin, että edessä on vuosien projekti.
Oma elämänsä runoilija
Yhdistyksen ensimmäinen urakka syksyllä oli purkaa palaneet rakenteet ja suojata rakennus sateelta. Talkoovoimin urakoiminen on Laaksosen mukaan yhteisöllisyyttä parhaimmillaan. ”Ei miätitä, et mitä hyätty täst o mul, ko naama mustan huhkita noen keskel.”
Hento runoilija ei epäröi tarttua järeisiin työkaluihin. ”Mun tyä on sitä, et kyyhötän tyähuaneessan kirjottamas taik löpisen ihmisil, o hiano ko saa välil tehrä hommi olan takka. Ei mul sohlaril voi mittä fiinei viimeistelytehtävi antta, mut sorkkarauta sopi mun luanteellen ja kätte hyvi”, hän toteaa.
Pienellä paikkakunnalla osataan kirjaimellisesti puhaltaa yhteen hiileen. Tosin ehkä kielikuva on tässä yhteydessä sittenkin väärä. Joka tapauksessa Kulttuuriseura Walon talkoissa ollaan mukana monin tavoin: joku leipoo pullaa talkooväelle, paikallinen heijastintehdas puolestaan lahjoitti tuhansia heijastimia Walon hyväksi myytäviksi.
Ensimmäinen Walon hyväksi julkaistu kirja ilmestyi tammikuun lopulla. Lauluttoman lännen lauluja – kansan muistamaa musiikkia Laitilasta on nuottikirja, laulukirja ja perinnekirja. Sen sanat, sävelet ja kaskut ovat laitilalaisen perinteenkerääjän Markus Siltamäen muistiin merkitsemiä. Nuotinnoksista vastaa kansanmuusikko Markus Rantanen. Laaksonen on toimittanut kirjan.
Maaseutu on kaiken ytimessä
Yhteisöllisen piirin keskellä runoilija elää kuitenkin ihan omaa elämäänsä, jo elämänrytmi takaa sen. Runoilijan luovin aika alkaa silloin, kun useimmat muut menevät nukkumaan.
Laaksonen sanoo olleensa jo lapsena yökyöpeli. Aikaiset kouluaamut tekivät tiukkaa. Luontaisen rytmin noudattaminen on tärkeää luovuudelle. ”Sillon ko kettä ei pakota mihenkkä rytmi, see teke mahrolliseks kirjottamise ja puuhamise ja kaiken pualturhanpäiväse luamise.”
Tässä yhteydessä on varmasti tarpeen todeta, että vaikkei Laaksonen perhettä pyöritäkään, on herttaisen runoilijan perään turha haikailla. ”Muusa mul o ja see o miäspualine”, hän toteaa ykskantaan.
Vuosien varrella Laaksonen on oppinut vaalimaan jaksamistaan. Pitkään runoilija teki sata keikkaa vuodessa, viime vuonna vain kymmenen.
”See on kaikkist pahint, ko joutu itte kuuntelema nee samat jutut”, runoilija virnuilee. ”Esiintyes täyty ol intomiäl mukan. Sen tähre on tärkkiä, et välil pääse kattoma kummiflikka taik muavailema muavailuvahal. Ei ihmine voi ol koko ajan kraana auk, äkki sillon tyhjene. Ja see o oleline, et välil teke jotta simmost, misä ei ol mittä äly eikä järkke.”
Laaksosta harmittaa, että kiire on ainut yleisesti hyväksytty syy kieltäytyä jostain. ”Olen huamannu, et ihmisil ei voi sanno, et mää en nyy tul, kosk munt ei huvita tul taik sen tähre, et mää en millä jaks. O see aika naurettava, et mää jourun väittämä, et kiiret on pirelly, vaik oikkiast olen viimeset kaks viikko leikannu kaunei kuvi aikakauslehrist. Sit vaa nolost myäntele, ko joku ihmettele, et sää olet niin kiirune, ettet mihenkkä kerkke. Niin juu, lehti tule nii valtavast nykyäs, o niim pal leikattava.”
Tietenkin monilla on oikeasti kiire ja joskus runoilijallakin, Laaksonen myöntää, muttei oikein suostu hyväksymään sitä, ettei kiireelle muka voisi mitään. ”Ei ol helppo sanno ei, siin tarvita ärhäkkä päättäväisyyt.”
Runokiertue kevään korvalla
Turun lähiöissäkin lapsuuttaan viettäneelle ja aikuisena Helsingissä muutaman vuoden asuneelle Laaksoselle kaupunkielämä on aina ollut jonkinlaista välivaihetta.
”Mun oikia elämä on maal, mun ytimeni on mettie ja peltojen keskel. Siäl on myäs kaik mitä mailma tarvitte. Luava talout ja näppäimistöi o huano syärä, sitä ei sais unhotta. Kaik muu paitsi maaseutu on tiätyl taval turha.”
”See o iha hullu ilmaus, ko seistä mettie ja peltoje äärel ja sanota, et tääl mää olen keskel ei mittä. Sillon ko on pellon keskel o niin keskel ko voi ol. Jos joku on keskel ei mittä, ni Maaseurun Tulevaisuure ja Kantrin toimitus”, runoilija heittää.
”Säätilan kommentointi on hyvä indikaattor: kaupunkilaine arvioitte säät sen mukasest, mikä on hänel ittelles hyvä: ihana, ko on terassikelei ja hiano, ko sato niin pal lunt ko näyttä kauniilt ja sais nyy jo loppu nämä pakkaset.”
”Maalaine ajattele enemmä luanno ja satoasioitten kannalt: nyy o jo paistanu liiaks, sopiva sare olis tarppeline, pakkane tekis hyvä kasvitaureil, toivottavast ei ainaka aamuyäst sara lunt, että pääsen hanken takka hakema auraustraktorin tallist.”
Toisaalta maalaisuus on Laaksosen mukaan aikalailla muuttunut. ”Netin ääres maalainenki on aika kaupunkilaine.”
Entisaikojen maalaisuuteen ei oikein taida olla paluuta. ”Et sais olla ko mettän puu, sitä täyty oikke järjestellä. Millä ihmel määki elättäissin itteni jossa suatöllis”, runoilija pohtii.
”Mul ei tul tääl surulline, vaan ponteva olo.”
Maaliskuussa Heli Laaksonen lähtee kolmannelle runokiertueelleen. Voisi kuvitella, että runoilija haluaa pitää kevätkiertueen keväästä ja valon lisääntymisestä riemastuneena. Vaan ei.
”Maaliskuu o hyvä aik lähte kiärtämä, see kuukaus ei ol oikke mistän kotosin: epäesteettine, ei pimiä eikä valosa, sen tähre on kiva, ko ittel on kiartue.”
”En tiär kuin pal mää mahran siäl keväst puhella, ko olen itte enemä syksyihmine. Sillo mää ole voimi täys. En tyk lainka aurinkonpaistest ja keväste aurinko on simmone vitikelmiä, että taivaan ohkasuuren oikke näke.”
Laaksonen sanoo aika myöhäisessä vaiheessa päättävänsä mitä puhuu, jotta jutut olisivat mahdollisimman tuoreita. ”Otan keikan aika vakavast, kosk ihmise o mun tähteni sin tullu. Vaik yän pimeyres joku itte keksimä juttu hihityttä, see ei välttämät yleisö eres toimi – näit jutui täyty testat etukätte.”
”Onneks mun imago on nii epämääräne, et voin möläytel vähän kaikenäköst. Laval mää olen vilpitön mää, see mikä olen, esiintymine ei ol mul minkä roolin näyttelemist.”
Kontakti yleisöön on runoilijalle tosi tärkeä juttu. Eikä siinä tunnu olevan murre-eroja. ”Kyl mun miälest kaik täysjärkise ymmärtävä, mitä mää puhun.”
Sen sijaan elekielessä on eroja ympäri Suomea. ”Mukava kattella ympärs Suamen, mil taval yleisö vaihtele.” Runoilijan mukaan itäiset ja läntiset suomalaiset erottuvat. ”Piäksämäel kuunnellaan etukenos.”
”Stand upiin verrattunas mul o helpomppa see, et kaikkie juttuje ei tartte eikä kuulukka nauratta. Laval mää käyn läpitte kaikenäkössi surui ja riamui. Joskus yleisöl o nenäliina hias valmiiks.”
”Ko mää puhun siit, kui ikävä mul o mummuan, kuulija miätti oma mummuas ja koht meil on kaikil vesi silmäs.”
Simmossi miätin
” Ei ihmine voi ol koko ajan kraana auk, äkki sillon tyhjene.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
