Kasimir

Kuva: Olga Temonen 

Kuva: Jaana Kankaanpää 

Kaunis kesäilta, isosisko käymässä Suomessa. Muutaman päivän kuluttua hän lentäisi lapsineen kesälomanvietosta takaisin Ranskaan. Illanviettomme keskeytyy ja bisnesnaisen arkea elävä siskoni pyörittelee epäuskoisena päätään, kun yhdentoista aikaan illalla meidän pihaan ajaa auto.

”Nyt se alpakka tulee! Mä käyn äkkiä tuolla.”

Lehmä säikähti alpakkaa niin, että karkasi aidoistaan rytinällä. Tuukka piti alpakkaa, minä ruuvasin aitaa kuntoon ja alpakan kohta entinen omistaja näytti taskulampulla valoa.

Öinen alpakan vastaanotto kesti siis ikuisuuden.

”Me ollaan Olga vaan tosi erilaisia”, huokaisi koko ajan sisällä yksin odottanut siskoni tämän episodin päätteeksi.

Harmitti. Miksi en ajatellut? Miten minusta on tullut tällainen?

Näimme Tuukan kanssa jokin aika sitten Elma-messuilla alpakoita. Niiden humoristinen olemus teki meihin vaikutuksen ja sen jälkeen leikimme usein ajatuksella, että vain alpakka puuttuu.

Jossain vaiheessa huomasin jo googlettelevani alpakoita ja taisin vahingossa soittaakin jonnekin. Asia jäi pitkäksi aikaa, kunnes kesällä puhelimeni soi. Alpakan omistajat tarjosivat laumassa dominoivaa Kasimir-orhia meille.

Pari kuvaa tästä takkupäästä ilahdutti. No, kai tähän nyt yksi alpakka mahtuu.

Nyt meillä on eteläamerikkalainen kamelieläin. Tuntuu älyttömältä, mutta toisaalta, laji on tottunut kylmään ilmastoon.

Kasimirin olemus on täysin erilainen kuin minkään muun tapaamani eläimen. Se on yhtä aikaa sekä vaatimattoman että röyhkeän oloinen. Se on huomattavasti säikympi ja varautuneempi kuin vaikka lammas. Toisaalta: vaikka etäinen, myös lempeä.

Kun sen ottaa kiinni, (ei muuten anna kiinni helpolla) se on samantien rauhassa ja levollinen, helppo taluttaa ja käsitellä.

Minua jaksaa ihmetyttää alpakoiden sisäsiisteys. Ne käyvät vain ja ainoastaan yhdessä paikassa tarpeillaan, ja jos ne viedään jonnekin, jalat ristissä mennään viimeiseen asti. Tämä selittää myös niiden terapiakäytön, ne eivät pudottele papanoita vuodeosaston käytäville.

Kun meille tulee uusi eläin, minut ja Tuukan valtaa aina sama tunne: mitä ihmettä olemme taas menneet tekemään? Lapset ovat innoissaan, Anoppi kauhuissaan ja pikkuhiljaa kaikki tottuvat ajatukseen.

Näin myös Kasimirin kohdalla. Alpakoista sanotaan aina, etteivät ne viihdy yksin. Kun otimme Kasimirin meille, selvittelimme asiaa kaikenmaailman alpakka-asiantuntijoiden kanssa, että osaisiko se olla yksin?

Päätimme kokeilla, nämä tällaiset asiat ovat myös kovin yksilöllisiä, joku viihtyy, toinen ei. Kasimir on saanut riittävästi seuraa vieressä asuvista lampaista ja lehmästä, mutta olemme silti jo varanneet sille tyttöystävän. Arvatkaa vain kuinka koomisen näköinen on Cenni, joka muuttaa meille pian.

Kasimirin myötä aloin pohtia tätä koko eläinharrastusta uudella tapaa. Minut herätti siskon tyrmistys ja sitä seurannut harmi siitä, että itselleni rakas ihminen kokee minut oudoksi.

Pystyisinkö vielä asumaan kaupungissa? Pystyisin.

Onko pakko hankkia vielä uusia eläimiä? Ei.

Miksi minä sitten vielä pyörin täällä, alpakan ja kaiken muun eläinjengin kanssa? Koska minä viihdyn täällä.

Sovittiin siskon kanssa, että seuraavat treffit pidetään Helsingissä.

Olga Temonen

Olga Temonen perheineen

asuu maatilalla Iitissä.