Onnellisuuden tavoittama

Helsingistä Heinävaaraan

Sari Penttinen Maaseudun Tulevaisuuden toimittaja, joka on muuttanut Helsingistä Heinävaaraan etätoimittajaksi.

akana on kohta vuoden verran Pohjois-Karjalassa elettyä elämää. Jos mietin vuodentakaisia muuttoon liittyviä odotuksia, niin kaikki ne ovat vähintäänkin täyttyneet tai ylittyneet. Olen ollut koko ajan jopa lapsellisen innostunut täällä asumisesta. Ainut tympeää tunnelmaa aiheuttanut asia on ollut oman talon puute. Mutta eiköhän sekin asia hoidu tulevien kuukausien aikana.

Puolikielinen olen edelleen, enkä siitä varmaan muuksi muutu. Täkäläisiä murresanoja on toki tarttunut omaan puheeseen paljon lisää. En tullut aivan ymmärretyksi, kun yritin jokin aika sitten jossain päin Etelä-Suomea tilata nälkäisenä tavan hampurilaista. Niinhän se piti ottaa tilaus uusiksi ja pyytää tavallinen hampurilainen, kun myyjä tuijotti ensimmäisen tilauksen jälkeen niin kummastuneena.

Aivan ensimmäinen tiedotustilaisuus, jossa kävin Itä-Suomen alue-

toimittajana oli maakuntaliiton järjestämä. Siellä käytiin läpi valtakunnan medioissa esillä olleita uutisia maakunnasta. Muun muassa Pohjois-Karjalan vanhasta autokannasta, autioituvista kylistä, viinan kiroista sekä väkivallasta uutisoidaan mieluusti.

Autokanta on kieltämättä ruosteisempi täällä kuin pääkaupunkiseudulla, eikä viinaan ja väkivaltaan liittyviä ongelmia voi vähätellä. Mutta onni ja onnellisuus tavoittaa täällä ihmisen useammin kuin monessa muussa paikassa. Tähän tulokseen olen tullut lähes vuoden mittaisen tarkkailujaksoni aikana. Ruosteisesta autokannasta viis, hienolla autolla ajelua tärkeämpää on perillepääsy harrastusten pariin ja yhdessäolo ystävien kanssa.

Kansantalouden kannalta näyttämisenhalu ja yritteliäisyys veisivät Suomea vauhdikkaammin eteenpäin kuin vallitseviin olosuhteisiin tyytyminen. Mutta mistä ihmeestä löytyisi se viisasten kivi, jolla saataisiin yritteliäisyys ja elämisen perusarvot tasapainoon?

Hyviä yritysideoita ja menestyviä yrityksiä maakunnasta kyllä löytyy, mutta uraputken imaisemia menestystä keinolla millä hyvänsä janoavia ihmisiä on väkilukuun suhteutettuna Pohjois-Karjalassa varmasti vähemmän kuin Uudellamaalla. Kun elämän rytmi on inhimillisempi, ei vauhtisokeuskaan iske yhtä helposti.

Autioituvissa kylissä asuvat vanhukset ja heistä huolehtiminen ovat myös säännöllisesti esillä tiedotusvälineissä. Juttujen sävy on useimmiten melko surumielinen, mummo katselee hiljentynyttä kylänraittia ja miettii millä pääsisi kauppaan. Ankea ja yksinäinen tunnelma on kaukana ainakin Kiihtelysvaaran kaupan eteisaulasta, kun kuljetuspalvelun kyydillä asioille tulleet ikäihmiset odottavat paluukyytiä. Puheen porina ja kuulumisten vaihto on vilkasta. Eikä kukaan mulkaise vihaisesti tai tokaise mitään röyhkeästä nuorisosta, kun yritän luovia palauttamaan ostoskärryjä.

Oikeassa elämässä kylillä asuu hyväntuulisia ja vireitä ikäihmisiä, mainosmaailman termein harmaita panttereita. Arabialaisen sananlaskun mukaan elämässä on kolme vaihetta: menneisyys, joka ei koskaan palaa, nykyisyys, joka ei kestä ja tulevaisuus, joka on tuntematon. On siis aivan turha miettiä vielä, tuleeko minusta joskus pohjoiskarjalainen harmaa pantteri. Toteaisin, että toivottavasti: ei täältä poiskaan tee mieli.