Vanhimman viljan viljelijä

Ei ohra ole vaikein, vehnä on vielä vaikeampi, mutta ohran viljely on muuttunut koko ajan haastavammaksi”, Ari Ojamäki miettii. Hänellä on viljelyksessään noin kaksisataa hehtaaria hämäläistä peltoa, josta suurin ala on ohraa. Tarkemmin sanottuna mallasohraa, suomalaista Harbinger-lajiketta, jonka viljelyssä on vielä omat niksinsä.

Tilan päätuote on ruokaperuna, ja ohra on hyvä välikasvi perunamaille. Mallasohra sen vuoksi, että Viking Maltin mallastamo sijaitsee Lahdessa vain 40 kilometrin päässä viljelyksistä.

Läheisyys on tärkeä, koska viljelijä maksaa rahdin. Mallasohran hinta on 30–40 euroa tonnilta parempi kuin rehuohran.

Hinnalle on perusteensa: Mallasohran jyväkoon tulee olla suuri, hehtolitrapainon korkea ja valkuaisen matala, muttei liian matala. Valkuaispitoisuutta säädellään lannoituksella.

”Aika usein on onnistunut”, Ari Ojamäki tuumii, mihin vaimo Maarit kehuu, että Ari on tarkka. Hän osaa hommansa.

Kun Sinebrychoff ensimmäistä kertaa valitsi jouluoluensa maltaan tuottajan vuonna 2012, kunnian saivat Ari ja Maarit. Valintaa seurannut julkisuus tuntui aluksi oudolta, mutta oli mielenkiintoista nähdä panimolla, miten omasta ohrasta syntyi olutta.

”Lisäksi me päästiin Helsingissä ajelemaan jyllanninhevosilla kuin kuninkaalliset. Siitä jäi hyvät muistot.”

Ojamäistä on hienoa, että alkutuottajia tuodaan esiin ja kerrotaan viljelystä. Maarit alkoi pitää viljelypäiväkirjaa netissä, ja koko kylä iloitsi Ojamäkien mukana, kun jouluoluiden etiketeissä komeili oman pitäjän viljelijän nimi.

”Se toi koko Lammia ja Hämettä maailmankartalle”, pariskunta hymyilee.

Tänä keväänä Ari aikoo kylvää mallasohraa 60 hehtaaria. Hän ostaa uudet siemenet joka toinen vuosi – nyt on vuorossa viimevuotinen oma siemen.

Kylvöille ei parane mennä ennen kuin maa on sopivan lämmin. Mitä aikaisemmin pääsee, sitä parempi, sillä se aikaistaa puintia, mutta jos kylvää liian kylmään maahan, ei saa satoa.

”Vanha kansa sanoi, että pitää testata niin, että äestyksen jälkeen emäntä menee pellolle, laskee housut nilkkoihin ja istuu alas. Jos maa tuntuu kylmältä, niin ohraa ei kannata vielä kylvää”, Ari virnistää.

Parin kolmen viikon kylvöaikana Aria ei juuri sisällä näy. ”Silloin on tosi kiireistä. Vähän aikaa käyn yöllä selällään ja taas jatkan.”

Ohra on lämmön lisäksi herkkä myös vedelle. Jos tulee rankkasade, ohra kellastuu ensimmäisenä, koska sen juuret ovat pinnassa. Kasvusto tukehtuu. Jos kova sade tulee tietyllä orasasteella, niin sato on menetetty.

Onneksi Ojamäkien pellot ovat hikeviä hietamaita. Ne pitävät kosteuden, mutta eivät ole märkiä.

Kasvukauden ajan viljelijä käy tarkkailemassa pellolla, näkyykö merkkejä kasvitaudeista. Kun tietty kynnys ylittyy, hän lähtee ruiskuttamaan.

”Kesä menee ruiskutellessa, ja yhtäkkiä onkin taas syksy ja alkaa puinnit”, Ojamäet kertovat.

Puinnin aloittamisessa on oltava tarkkana. ”Hämäläiset sanovat, että ohra on valmis kun se on roukussa. Sen näkee ihan silmällä, kun tähkä tipahtaa alas, silloin ohra on puitava ja kuivattava heti, ettei se pääse lämpenemään.”

Ojamäillä on oma kuivuri, sillä yhteiskuivurissa saattaisi joutua odottelemaan vuoroaan ja se ei mallasohran viljelijälle käy.

Säät ovat viime vuosina oikutelleet. Joinain vuosina ohra on kovien sateitten vuoksi alkanut itää tähkässä eikä se enää ole kelvannut mallasohraksi, vaan on mennyt rehuksi.

Puintien aikaan osuu myös perunannosto, joten kiirettä riittää silloinkin, koska peruna on tilan pääkasvi. Tilalla on yksi vanhempi työntekijä, joka pui, ja Ari ajaa viljaa kuivurille. Maarit hoitelee perunatöiden ohessa kuivuria, siirtää kuivat viljat siiloon ja ajaa tuoreet taas sisään kuivuriin.

”Aika haipakkaa se on. Olen aina vähän peloissani, että painan jotain väärää nappia, mutta onneksi kaikki on sujunut hyvin”, Maarit huokaa.

Puintiaikaan pariskunnan päivät venyvät ja työhön uppoavat vielä illat ja viikonloputkin. Pojat Aatu, 15, ja Eetu, 13, keskittyvät koulunkäyntiin. Heistä on ehkä tulevaisuudessa apua.

Ari sanoo kasvaneensa viljelijäksi pikkupojasta asti eikä muuta ammattia ole etsinyt, mutta hän toivoo, että joskus koittaisi paremmat ajat.

”Kannattavuus ei koskaan ole ollut näin heikko. Emme me mitään miljoonaomaisuutta hae, vaan että saisimme tehdä työtä, mistä pidämme.”

Maarit on kaupunkilaistyttö ja koulutukseltaan sairaanhoitaja, mutta maatila on työllistänyt hänetkin. ”On ollut kivaa tehdä tätä työtä. Vaikka tässä ei ansaitse lomia, niin on kuitenkin oma vapaus ja näkee kättensä jäljen.”