Evakkotiellä

Kolumni

KIRSTI MANNINEN

Viime päivien pakolaisuutiset ovat nostaneet pintaan kaikki ne evakkotarinat, joihin olen perehtynyt vuosien mittaan. Se maailma, josta ne tarinat kertoivat, oli toki tyystin erilainen kuin tämä nykyinen. Silti pakolaistarinoissa ja evakkojen kokemuksissa näyttää olevan myös yhtäläisyyksiä.

Suomessa on koettu 1900-luvulla useampiakin evakkoaaltoja. Venäjän vallankumousta ja sitä seurannutta sisällissotaa pakeni ulkomaille vuosina 1917–1924 toista miljoonaa venäläistä. Osa emigranteista siirtyi Suomen kautta Keski-Eurooppaan ja vielä kauemmaksi.

Suomeen jäi muun muassa Karjalan kannaksella maatiloja ja huviloita omistaneita aatelisia, armeijan ylintä päällystöä, kulttuuriväkeä sekä kaupan ja teollisuuden johtohenkilöitä.

Suurin yksittäinen pakolaisvyöry tapahtui maaliskuussa 1921, kun Kronstadtin linnoituksesta pakeni 8 000 sotilasta jään yli Terijoelle. Paon aikana heistä menehtyi noin 1 500.

Niitä, jotka selvisivät Terijoen rannoille, auttoivat paikalliset järjestämällä nuotioita ja ensiapua paleltuneille. Apua antoivat myös Punainen Risti ja Suomen venäläinen partiojärjestö. Suomeen jäi pysyvästi noin 1 600 entistä neuvostosotilasta. Nämä nuoret miehet sijoitettiin ympäri maata sisäministeriön varoilla muun muassa sahoille ja metsätöihin sekä suonkuivatustyömaille.

Talvi- ja jatkosodan evakot olivat pääasiassa naisia, lapsia ja vanhuksia, sillä suurin osa miehistä oli sodassa ja pääsi perheittensä luo vasta rauhanteon jälkeen. Pakolaisia sijoitettiin maatiloille, mutta majoitukseen käytettiin myös kansakouluja, opistoja, tyhjilleen jääneitä kartanoita ja kesähuviloita ja jopa purkukuntoisia mökkejä.

Pahimmillaan evakkomatka saattoi kestää viikkoja, ennen kuin perheet pääsivät sijoituspaikkaansa. Kaikkiaan toisen maailmansodan aikana kotoaan joutui pakenemaan noin puoli miljoonaa suomalaista.

Todellinen pakolaiskriisi syntyi Suomessa syys–lokakuussa 1944, kun 400 000 Karjalan ja Porkkalan pakolaisen lisäksi jouduttiin evakuoimaan yli 100 000 Lapin siviiliä sodan keskeltä.

Onneksi Ruotsi teki apupäätöksen muutamassa tunnissa ja avasi rajansa. Niistä yli 56 000 Lapin sodan pakolaisesta, jotka selvisivät Ruotsin puolelle, vain osa pääsi perhemajoitukseen. Muut jaettiin asumaan 600 parakkileiriin.

Leireillä varsinkin lasten ja vanhusten kuolleisuus oli korkea, kun kulkutaudit levisivät ahtaissa oloissa. Siksi monet kiirehtivät kotiinpaluuta sodan tuhoista huolimatta.

Vaikka esimerkiksi omat isovanhempani majoittivat sotavuosina maatilalleen helsinkiläisen sukulaisperheensä lisäksi parikin ruokakuntaa karjalaisia evakkoja, joiden kanssa he ystävystyivät, erittäin monissa muistelmissa kerrotaan tylyydestä, jota varsinkin monilapsiset evakkoperheet kohtasivat.

Lapsia haukuttiin muun muassa ryssänpenikoiksi ja heidän murrettaan pilkattiin. Maatiloillekin otettiin mieluummin työkykyisiä evakkoja, kuin pienten lasten äitejä ja alle kouluikäisiä. Kyse oli kuitenkin oman maan kansalaisista.

Tätä taustaa vasten nykyiset uutiskuvat tuntuvat hämmentäviltä: miksi meidän pakolaiskeskuksissamme lojuu turhautuneita nuoria miehiä, kun Kreikan saarilla ja Budapestin rautatieasemalla kituvat Syyriasta paenneet lapsiperheet epäinhimillisissä oloissa?

Jokin järki pitäisi saada tähän suureen kansainvaellukseen niin että turvaan pääsisivät ne, jotka eniten apua tarvitsevat.