Perintönä metsäpalsta

Suomi elää puusta, on tuttu hokema. Kokemukseni perusteella voidaan myös sanoa, että pienmetsikön myyjä osallistuu talkoisiin.

Perin edesmenneen äitini jäämistöstä metsäpalstan kolmisenkymmentä vuotta sitten. Puusto vaati hoitotoimia.

Viime kesänä kokeilin ja totesin, ettei minulla enää homma hoidu.

Myynti-ilmoitus paikallislehdessä tuotti useita yhteyden­ottoja ja osto­tarjouksia koko maasta.

Asiallisimman tarjoajan kanssa päästiin sopimukseen ja perintömetsäni pääsi hyvään hoitoon. Kaupan arvo oli alueen tasoa. Kulujen ja verojen jälkeen minulle näyttää perinnöksi jäävän neljännes myyntihinnasta.

Palstaan liittyneet yhteis­omistukset aioin siirtää äitini perikunnan minulle lahjoittaman kotimökin rekisteriin.

Pienten metsä- ja yhteis­omistuksien järkeistämisestä valtio perii veroina ja pakollisina maksuina mielestäni kohtuuttoman osan.

Maan omistaminen on arkaluontoinen, tunne­pitoinen asia ja se jakaminen perintönä on sukulais­suhteissa lisä­rasitteena, pippurina hampaan­kolossa.

Tapaukseni ei ole aiheuttanut ihmettelyä. Ilmeisesti on yleistä, ettei metsien perinnönjaossa tiedosteta sen seurausvaikutuksia.

Yhteiskunta säätelee metsätaloutta pontevasti. Se voisi ohjata metsätilojen omistuksia.

Järkevintä mielestäni on kerätä ne isommiksi alueiksi, yhteis- tai yksityismetsiksi, kykenevien ja osaavien ammatti-­ihmisten hoitoon.