Koronasukupolvi ja uusi tulevaisuus

Mielipide

23.11.202001:00

Kolumni

Mia Palokallio

Hetkittäin tuntuu, että aika ikään kuin kuroutuu eteenpäin. Että päivät vilistävät silmissä ja sitä miettii, milloin tämä kummallinen aika on ohi. Että aika on muuttanut muotoaan, kun sitä ennen rytmittäneet tapahtumat ovat nyt pitkälti poissa. Ei ole mitä odottaa.

Elämä rullaa kotipiirissä: työtä, ulkoilua, kotoilua.

Silti tajuan kuuluvani etuoikeutettuihin. Toistaiseksi. Tauti ei ole osunut minuun eikä läheisiini. Minulla on hyvä työ, jota olen voinut tehdä koronasta huolimatta. Kotipiiriin rauhoittuminen on antanut aikaa iloita asioista lähellä.

Monelle tämä aika on kuitenkin äärimmäisen kuormittava ja stressaava. Eristäytyminen kotiin saattaa aiheuttaa ahdistusta, yksinäisyys voi olla kipeämpää kuin koskaan.

Korona on hirveän epäreilu. Enkä nyt tarkoita niinkään sitä viruksen aiheuttamaa sairautta, se on toki kohtuuttoman epäreilu: jotkut selviävät säikähdyksellä, osa taistelee hengestään. Kaikki eivät selviydy.

Tarkoitan sitä, miten pandemia on sekoittanut elämän yhteisellä pallollamme. Se on katastrofi monelle yrittäjälle ja yhteisölle, lukematon määrä ihmisiä on jäänyt vaille työtä ja toimeentuloa eikä tiedä miten selviää eteenpäin.

Sitten on niitä, joilla on varaa pohtia, miten tämän pandemian nyt kokisi. Puhumattakaan niistä, joille korona tuo kasvua bisneksiin.

Epäreiluinta on se, että eniten kärsivät helposti ne, joiden asema on valmiiksi vaikein: köyhimmät ja epävarmimmassa elämäntilanteessa olevat.

Huolestuttavaa on, miten pandemia iskee omaa paikkaansa etsiviin nuoriin ihmisiin. Yhtäkkiä ei enää olekaan niitä harjoittelu- ja työpaikkoja, jotka hetki sitten olivat tarjolla. Kun uusien ihmissuhteiden luominen unelmien opiskelupaikassa vaihtuu etäopiskeluun pienessä opiskelija-asunnossa, se voi olla lamauttava kokemus.

Nuorelle yksi vuosi voi olla ratkaiseva koko elämän suunnan kannalta. Jos elämältä puuttuu suunta, se menee helposti ihan sekaisin.

Maailmalla puhutaan jo koronasukupolvesta. Kun aika pysähtyy ja maailma seisahtuu odottamaan ratkaisua, tässä tapauksessa rokotetta, se osuu etenkin nuoriin.

Maailmanlaajuisesti nuoret ovat kärsineet koronasta kaikkein eniten. "Globaali kadotettu sukupolvi", niin joku viisas sanoi radiossa. Se on rajusti sanottu, enkä haluaisi uskoa siihen.

Tätä kirjoittaessa syysmyrsky pyyhälsi yli maan muistuttamassa, että meneillään on myös ilmastonmuutos.

Maailmantuskan lietsominen ei auta, mutta kyllä tämä kaikki pistää väkisin pohtimaan, että on pakko tehdä jotain.

Pakko voi kuulostaa pahalta, mutta se on joskus ainut mahdollisuus muutokseen.

Sillä paljon hyviäkin asioita syntyy kaiken kurjan keskellä. Kun on pakko, erilaisia digitaalisia etäratkaisuja kehitetään harppauksin, luodaan uusia ilmastoystävällisiä menetelmiä ja kestäviä keksintöjä.

Juuri nuorissa on huolen rinnalla myös toivo. Sopeutumisen sukupolvi on tottunut jatkuvaan epävarmuuteen ja katsoo eteenpäin.

Nuorissa on niitä, jotka osaavat kääntää tämän kaiken mahdollisuudeksi muuttaa maailmaa paremmaksi ja kestävämmäksi. Heissä on uusi tulevaisuus.

Ei muutoksen taakka voi silti sälyttää vain nuorille, kyllä siihen tarvitaan kaikki.

Näyttää siltä, että myös kestävät, inhimilliset arvot ovat nousseet tässä kummallisessa ajassa. Ehkä maailman pysäyttäminen kauhealla pandemialla antaa meille mahdollisuuden muuttaa suuntaa.