Syyllistetyt

Näin pilaamme vesistöjämme: Eläinten lannalla voisi lannoittaa lähes kaikki pellot, mutta sen sijaan ravinteet valuvat luontoon”, otsikoi Helsingin Sanomat uutisensa 6.9.2017.

Ympäristötoimittaja Heli Saavalainen kuvailee jutussaan, miten viljelijät kaatavat pellolle ”tonnitolkulla väkilannoitteita” eivätkä osaa käyttää oikein eläinten lantaa.

”Suuri osa ravinteista – fosforista ja typestä – menee hukkaan, koska se päätyy vesistöihin eikä hyötykäyttöön”, Saavalainen kirjoittaa.

”Synkkää ja ahdistavaa luettavaa. Tuntuu, että viljelijä on yhteiskunnan sylkykuppi”, parahti MT:n lukija tästä uutisesta.

”Masennuin”, kertoi toinen.

Kysyimme lukijoilta verkkokyselyssä pari viikkoa sitten, miltä heistä viljelijöinä tuntuu tiedotusvälineiden tapa käsitellä maataloutta ympäristöuutisoinnissaan.

Värittynyttä kielenkäyttöä ei esiinny vain yksittäisissä lehtijutuissa.

Ympäristölakimies Minna Ojanperä MTK:sta korostaa olevansa syvästi huolissaan maatalouden ympäristöpolitiikassa käytettävästä retoriikasta. Hän kertoo esimerkin tutkimuslaitosten järjestämästä tilaisuudesta, jossa keskusteltiin maatalouspolitiikkaan sisällytettävistä ympäristötoimista.

Maataloustukien ja ympäristötoimien yhteyttä tutkinut tutkija viittasi maanviljelijöihin ”kurittomina kakaroina”.

”Sääntelyn kohteista, jotka ovat siis ihmisiä, käytettiin tällaista nimitystä. Olin pöyristynyt! Ensinnäkin, miten arvostetut tutkijat voivat alentua keskusteluun tuollaisella tasolla? Ja toiseksi, jos politiikan tavoitteena on muuttaa totuttuja toimintatapoja, en suosittele väheksymään, häpäisemään, mitätöimään tai alistamaan heitä.”

Jos maatalouden ympäristövaikutuksia halutaan muuttaa kestävämpään suuntaan, on parempi kulkea viljelijöiden rinnalla kuin olla heitä vastaan, Ojanperä korostaa.

Ympäristöahdistuksesta ei julkisuudessa juuri puhuta. Kun siitä puhutaan, ahdistunut on yleensä esimerkiksi rantansa rehevöitymisestä tuskastunut mökkiläinen tai lihansyöntiä paheksuva kasvissyöjä.

Sen sijaan viljelijöiden näkökulmaa kuulemme harvoin – jos lainkaan.

Monesti uutisia seuratessa tulee päinvastoin jopa kuva täysin ahdistukselle immuunista, ympäristöönsä välinpitämättömästi suhtautuvasta väestönosasta.

Toki heitäkin osui verkkokyselyymme, tosin aivan yksittäisiä.

”Entä sitten”, tiivisti eräs heistä tuntonsa.

Moni viljelijä kokee jäävänsä keskustelussa altavastaajaksi. Niin myös eräs kotieläintilalla kasvanut lukiolaispoika, joka oli päättänyt jatkaa vanhempiensa työtä.

Hän koki koulussa käytävät keskustelut kotieläintuotannosta ahdistaviksi. Pojasta tuntui, että hänet leimattiin ympäristön pilaajaksi vain siksi, että hänen kotonaan oli kotieläintuotantoa ja hän suunnitteli siitä myös ammattia itselleen, Minna Ojanperä kertoo.

Ojanperä auttoi poikaa ideoimaan argumentteja, joilla tämä voisi puolustaa omia näkemyksiään. Kyse ei ollut viherpesusta tai ongelmien lakaisemisesta maton alle, Ojanperä korostaa.

Hän kävi pojan kanssa läpi maataloustuotantoa koskevia faktoja sekä pohti, mitä kaikkea maataloudessa on tehty ja voidaan edelleen tehdä ongelmien voittamiseksi.

Viljelijöiden ympäristöahdistuksen on kohdannut myös tutkija Riitta Savikko.

Hän työskentelee Luonnonvarakeskus Luken Ilmastoviisaita ratkaisuja maaseudulle -hankkeessa ja on sen puitteissa järjestänyt lukuisia viljelijöiden ja tutkijoiden työpajoja eri puolilla maata.

Tilaisuuksissa hän on huomannut, miten viljelijät kokevat, ettei heidän työtään arvosteta.

”Ruokaturva ja ruuantuotanto ovat ihmiskunnan kannalta kaikkein olennaisin asia. Hyvinvoiville ihmisille ne vain lienevät tällä hetkellä niin itsestäänselvyyksiä, ettei sitä huomata sanoa.”

MTK:n ympäristöjohtaja Liisa Pietola puolestaan kertoo tilaisuudesta, jossa järjestö julkaisi sen tekemät ympäristölupaukset esittelevän vihkosen.

”Enääkö ei tarvitse pyydellä anteeksi”, oli häneltä kysynyt eräs paikalle saapunut viljelijä.

Pietola on viljelijän kommentista silmin nähden liikuttunut.

”Se osoittaa, miten paljon viljelijöitä on syyllistetty julkisuudessa.”

Tärkeimmät kasviravinteet, fosfori ja typpi, edistävät kaiken elollisen kasvua. Ne tekevät sen niin pelloilla kuin vesistöissäkin, mikäli vesistöihin pääsevät. Seurauksena voi olla muun muassa myrkyllistä sinileväkasvustoa.

”Pelloille on kertynyt fosforia niin paljon, että sitä valuu vesistöihin leviä kasvattamaan”, kirjoitti HS:n Heli Saavalainen viimevuotisessa jutussaan.

Uutisjuttujen yhteydessä me kaikki olemme nähneet kuvia veden tyystin peittävästä vihreästä leväpuurosta ja kuulleet varoituksia, että kuumanakaan kesäpäivänä veteen ei voi pulahtaa vilvoittautumaan.

Tapa, jolla rehevöitymisestä ja maatalouden osuudesta sen aiheuttajana on viime vuosikymmenet julkisuudessa keskusteltu, on synnyttänyt mielikuvan ravinteista jätteenä ja saasteena, pohtii viljelijä Jaakko Tammelin Tamsaaren tilalta Naantalin Merimaskusta.

Viljelijälle tällainen ajatus on vieras.

”Ravinteet eivät ole jätettä, josta vain pyrkisimme eroon. Meille lannoitteet ovat välttämätön tuotantopanos ja kaiken kasvun mahdollistaja”, Tammelin korostaa.

”Ilman ravinteita kasvien sen enempää kuin eläintenkään kasvu ei olisi edes mahdollista.”

Tammelin kummeksuu myös usein toistuvaa väitettä siitä, että lannoitteita käytettäisiin ylenpalttisesti.

”Lannoitteet ovat erittäin kalliita. On hyvin omituinen ajatus, että viljelijällä olisi varaa kaataa ylimääräisiä ravinteita huvin vuoksi maahan.”

Oikein käytettynä ravinteet eivät mene hukkaan, Tammelin muistuttaa.

”Kasvintuotanto perustuu siihen, että pellosta saadaan mahdollisimman paljon syötävää eli laadukas ja iso sato. Sitä varten tarvitaan kasvin tarpeita vastaava määrä ravinteita.”

Viranomaiset ovat jo parinkymmenen vuoden ajan rajoittaneet ravinteiden käyttöä niin voimakkaasti, että maa köyhtyy siihen varastoituneesta fosforista.

Onko tämä oikea keino ravinnevalumien ehkäisyyn?

Tammelinin mielestä ei. Monimutkaisiin kysymyksiin haetaan liian yksinkertaisia vastauksia, hän pohtii.

”Ilman fosforia kasvi ei pysty tuottamaan kunnollista satoa. Fosforin puutteessa kasvi ei pysty täysimääräisesti hyödyntämään muitakaan ravinteita ja ne jäävät maahan alttiiksi valumille.”

Fosforilannoituksen rajun vähentämisen sijaan hän ottaisi ensisijaiseksi keinoksi hyvistä kasvuoloista huolehtimisen, esimerkiksi maan kasvukunnon parantamisen.

”Kun maan rakenne on kunnossa, kasvi kasvaa, hyödyntää sille annetut ravinteet ja tuottaa kunnollisen sadon. Tällöin kasvien käyttämät ravinteet kulkeutuvat korjattavan sadon mukana pois pellolta.”

Tammelin muistuttaa, että maataloudessa on jo tehty paljon ravinnepäästöjen vähentämiseksi. Työn tulokset vain näkyvät hitaasti.

Hän viljelee varhaisperunaa ja -porkkanaa, lanttua ja sipulia sekä viljaa. Omalla tilallaan hän on sitoutunut ympäristökorvaukseen ja tehnyt ympäristösitoumuksen.

Ympäristösitoumuksen ehdot määrittelevät muun muassa sen, kuinka paljon fosforia ja typpeä pelloilla saa käyttää.

Typen käyttöä rajoittaa myös kaikkia tiloja koskeva nitraattiasetus. Asetus sanelee muun muassa aikarajat sille, koska peltoja saa lannoittaa tai miten lantaa ja lannoitevalmisteita pitää säilyttää.

Ympäristösitoumuksessa Tammelin on sitoutunut pitämään talven yli kasvipeitteisenä vähintään viidenneksen tilansa pelloista. Kasvipeitteisyyden uskotaan pidättävän ravinteet pellolla paremmin kuin ilman kasvipeitettä olevan kynnöksen. Tänä talvena kasvipeitteisenä on Tamsaaren pelloista nelisenkymmentä prosenttia.

Saaressa sijaitsevan tilan pelloista useat rajoittuvat mereen. Ojiin ja vesistöihin rajoittuvilla pelloilla on tukijärjestelmän ehdoissa vaaditut suojavyöhykkeet eikä yksikään pelto ei ole kiinni rantaviivassa.

Tamsaaren tila sijaitsee Turun saaristossa eli alueella, jonne rehevöitymisestä syyttävä sormi useimmiten osoittaa.

Siinä missä Suomenlahtea kuormittavista ravinteista iso osa on kulkeutunut merivirtojen mukana eteläiseltä Itämereltä asti, Saaristomeren rehevöitymisen muistutetaan olevan ”kotikutoinen” ongelma eli suomalaisten itsensä aiheuttama.

Tammelin ei halua lakaista olemassa olevia ja tutkimuksissa todettuja ongelmia maton alle. Hän korostaa, että suomalaisten on huolehdittava itse aiheuttamistaan päästöistä siinä missä muidenkin.

”Emme me voi sanoa, että ensin pitää huolehtia Pietarin puhdistamoista ja muista isommista saastuttajista. Toisten syyttely ei auta mitään.”

Moni MT:n verkkokyselyyn vastannut ei ajatellut samalla tavalla. Lukemattomissa vastauksissa toistuivat Pietarin jätevedet, lannoitetehtaiden jätekasat sekä teollisuuden päästöt Itämeren rantavaltioissa.

Moni myös muistutti, että Pohjanlahti ei ole Pohjanmaan maakuntien tehokkaasta maataloustuotannosta huolimatta yhtä huonossa kunnossa kuin Suomenlahti.

Sekä MTK:n Ojanperä että Luken Savikko asettuvat samoille linjoille kuin Tammelin.

”Kaikki ihmistoiminta, maatalous mukaan lukien, vaikuttaa väistämättä ympäristöön. Oleellista on se, että pyrimme minimoimaan oman toimintamme ympäristövaikutukset kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla”, Ojanperä korostaa.

Tammelin myöntää, että julkisuudessa käytävä puhe maatalouden vaikutuksista ympäristöön harmittaa.

”Ihminen tarvitsee ruuantuotantoa pysyäkseen hengissä. Siksi toivoisin että maatalouteen liittyvä keskustelu olisi kannustavaa eikä päinvastoin. Pitäisi keskittyä ratkaisujen hakemiseen.”

”Toisaalta olisi vastuutonta tuhota oma tuotanto liian kireillä rajoituksilla, koska kotimaassa me voisimme ratkaista ongelmia. Jos tuotanto karkaa muualle, ratkaisun avaimetkin hukataan.”

Hän ottaa esimerkiksi kasvinsuojeluaineet.

”Pyrimme ensisijaisesti käyttämään muita keinoja kasvuston turvaamiseksi. Esimerkiksi lanttu suojataan hyönteistuhoilta verkoilla sen sijaan, että käytettäisiin torjuntaan neonikotinoidivalmisteita.”

Hän pitää muutenkin hyvänä, että kasvinsuojeluaineiden käyttöä säädellään Suomessa tarkasti eli ihan kaikki ”tärpätit” eivät ole meillä sallittuja.

”Emme voi kilpailla massatuotannolla maailman suuria maatalousjättejä vastaan. Meidän pitää erottua sillä, että satsaamme puhtaisiin ja laadukkaisiin tuotteisiin, jotka on tuotettu parhaan mahdollisen käytettävissä olevan tutkimustiedon mukaan.”

Luken Savikolla on ympäristöahdistuksen piinaamille viljelijöille vielä lohdullinen viesti.

”Erilaisten taakkojen kantamisen sijasta voisi mielestäni yrittää suunnata ajattelua niihin asioihin, joihin voi vaikuttaa ja arvostaa ainakin itse omaa alaansa.”

Savikko ottaa esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillinnän.

”Vaalimalla ja kasvattamalla peltojen hiilivarastoja viljelijät ovat todella tärkeitä ilmastokysymysten ratkaisijoita.”