Kaupungit ja kunnat, tuottakaa tukkia!

Kehotan kaupunkeja j a kuntia tuottamaan metsissänsä tukkia, niin etäällä kerrostaloista olevilla sivupalstoilla kuin lähimetsissäkin.

Monien tutkimusten mukaan, valoisa, järeä metsä on ulkoilijoille mieluisin.

Toisenlaisiakin ohjeita kunnat saavat. Luonto-Liiton ekofundamentalistit vaativat Oulun kaupungin Sanginjoen palstaa kansallispuistoksi.

”Siitä on tehtävä kansallispuisto eikä yksitoikkoista hakkuutähdehelvettiä”, kiihtyy luontoliittolainen.

Sanginjoen palstan 2 133 hehtaarista on suojeltu 369 hehtaaria ja kaupunki siirsi maaliskuussa 420 hehtaaria pois metsätaloudesta.

Metsäkeskus kartoitti alueen Metso-kohteet ja ne ovat valtaosin rauhoitetuilla alueilla. Luonto-Liiton fundamentalisti ei tätä tietoa kunnioita.

Kaupungin valtuuston jäseniä vieraili Sanginjoella ja joku totesi, ”etteihän täällä mahdu edes jänis liikkumaan”.

Kun mitään ei saa tehdä nuoressa metsässä, niin lopulta metsokaan ei sovi kulkemaan tiheikössä. Sanginjoen metsistä tulee ryteikköjä. Lumi korjaa ”tukit” ennen aikojaan.

Pankaahan kaupungin ammatti-ihmiset sahat soimaan tiheiköissä. Metsä on varma säännöllinen työn ja tulon lähde.

Tavallinen oululainen marjastaja ja kalastaja osaa liikkua ja nauttia Sanginjoella ilman kansallispuiston statusta.

Luontoliitto kuten ylipäätään ympäristöväki ministeriöstä Metsähallitukseen unohtaa aina suomalaisen jokamiehen oikeuden.

Maassamme saa liikkua ja marjastaa vapaasti metsissä. Perin harvaan asutun maan ”virkistysympäristöiksi” halutaan rajata metsiä; usein taustalla on kauna metsätaloutta ja metsästystä kohtaan.

Kansallispuiston synnyttyä koittaa aika inventoida käävät, levät, lepakot, sammakot, hyönteiset sekä liito-oravan kakat puiston liepeiltä ja vaatia hakkuukieltoa ja/tai puiston laajennusta.

Metsästys kielletään. Minkki ja supi saa suojan siinä kuin hirvikin.

Suomalainen kansallispuisto poikkeaa keskieurooppalaisista kansallispuistoista siinä, että meillä kääpä on kuningas, ei retkeilijä.

Metsiä ei hoideta lainkaan. Entiset talous- nykyiset puistometsät ryteiköityvät vaikeiksi liikkua, viis siitä, kunhan pyhä laho lisääntyy.

Esimerkiksi Keski-Euroopassa varovaiset hakkuut ovat sallittuja ja tarpeenkin jo kävijöiden turvallisuuden kannalta ja hyönteistuhojen estämiseksi.

Kävin 1970-luvulla Evolla Lammilla opintoretkeilyllä. Ympäristönsuojelun opiskelijat nyrpistivät nokkaa kivisiin kulotettuihin aukkoihin nousevalle männyn nuorisolle.

Kun sitten metsäopiston silloinen johtaja Eero Paavola kävelytti meidät yli 30-metristen järeiden kuusten sekaan ja kysyi kantaa, niin johan tuli kiitosta.

Kiittäjien ilmeet olivat näkemisen arvoiset, kun kuulimme, että kuusikko oli 90 vuotta sitten istutettu hakkuuaukkoon ja alaharvennettu tuho-tehometsänhoidon karmeimpia periaatteita noudattaen.

Täysin talousmetsänä hoidetun metsän suojeluvaatimuksia olen nähnyt Kurusta ja Lopelta. Kun sitten ekofundamentalisti kuulee metsän taustan, hän tokaisee, että tämä on metsä on suojeltava, koska siitä voi kehittyä luonnontilaisen kaltainen metsä ajan mittaan, eritoten jos kehitystä kiihdytetään puut kaulaten tai räjäytellen.

Olen luottavainen Suomen kuntien metsänhoidon suhteen, hyvät virkistyksen edellytykset ja puu osataan tuottaa rinta rinnan.

Helsingin ja Espoon metsissä on ilo liikkua. Maan raskaimmin ulkoilulla kuormitetut alueet on hoidettu kiitettävällä ammattitaidolla.

Isosta käyttäjäjoukosta narisee aina joku, se kuuluu asiaan, mutta se, että valtion tukemat luontojoukkiot tunkevat aina ja joka paikassa vastahankansa osaavien ammattilaisten arkeen, on jo tympeää.

Aate on niin vankka, ettei sitä valtion apurahojen evääminen laimentaisi.

Metsänhoitoyhdistysten puunostajien kannattaa levittää tietoa kuntalaisille. Ekofundamentalistien voimaa ei pidä väheksyä.

Sehän tässä huolestuttaakin, kun metsäkeskus ja Tapio hiplastelevat kuin kilpaa ekofundamentalistien kanssa hankkeissaan ja Metso-soitimillaan. Olisiko siitä lieväksi häpeän aiheeksi maan nykyisessä talous- ja metsien hoitotilanteessa?