Raakkuasiassa on käymässä kuin Naturassa: suojelijat unohtivat, etteivät he omista palaakaan suojeltavaa metsää
Minäkin ihastuin tuohon luontoelävään, raakkuun, kirjoittaa kolumnisti Simo Ralli. Mutta taas unohdettiin kysyä metsien omistajilta mielipidettä. Voit myös kuunnella kolumnin Rallin kertomana.
Ikivanhat raakut ansaitsevat kunnioituksen ja nuo pyyteettömät vedenpuhdistajat on syytä pelastaa. Kuva: Pirkko-Liisa Luhta17.10.202419:23
Minäkin lyön lusikkani raakkusoppaan. Ei, älkää pelätkö, en ole keittänyt simpukkakeittoa. Minulle on vain käynyt niin kuin monelle muullekin: en tiennyt kuukausi sitten mikä raakku on, saati missä se elää, ja kuinka kauan. Nyt tiedän.
Kun joku hukkasi Hukkajoella järkensä ja ajoi noiden jokihelmisimpukoiden yli, tuli tuosta nilviäisestä samalla vuoden 2024 mediapersoona.
Minäkin ihastuin tuohon luontoelävään. Se on jotenkin inhimillinen otus suineen ja kielineen. Sodat kokeneet satavuotiaat raakut ansaitsevat kunnioituksen ja nuo pyyteettömät vedenpuhdistajat on syytä pelastaa.
Tuo häsinä simpukkajoen ympärillä on ollut kuin Ukrainan konflikti ennen kuin Putin hyökkäsi maahan. Venäjä halusi neuvotella Ukrainan kohtalosta Yhdysvaltojen kanssa, kysymättä itse ukrainalaisilta mitään.
Sama homma on ollut tässä suojavyöhykekeskustelussa. Suojeluasiantuntijat keskustelevat metsäteollisuuden kanssa ja unohtavat, etteivät he omista palaakaan suojeltavaa metsää.
Tässä on käymässä samalla tavalla kuin aikoinaan Natura-alueiden valikoinnissa, silloinkin unohdettiin kysyä metsien omistajilta mielipidettä. Siinä mentiin metsään – ja lujaa! Historia toistaa itseään, ikävä kyllä.
Uutisoinnissakin on paljon harhaanjohtavuutta. Muun muassa kerrottiin, että Kainuussa vuotuinen metsän kasvunarvo on noin 200 euroa per hehtaari.
No eipä ole paljon, ajattelee se, joka ei tiedä metsätaloudesta mitään. Tuota metsää kasvatetaan ja hoidetaan kuitenkin se 90 vuotta ja vasta sen jälkeen voit lunastaa työsi tulokset.
Silloin tuon kasvun arvo on jo noin 18 000 euroa per hehtaari. Jos ministerit ja metsäteollisuus päättävät, että rannoille jätetään 50 metrin suojavyöhyke, se tietää omistajalle 9 000 euron menetystä per 100 metriä rantaa, ja kukaan ei kysynyt omistajalta mitään.
Suojella toki pitää, se on selviö, mutta menetykset pitää myös korvata metsänomistajalle. Suojelu on meidän kaikkien yhteistä hyvää.
Toinen missä usein mennään uutisoinnissa harhaan, on kysymys, onko metsä hiilensitoja vai -päästäjä? Kauhealla huudolla julistetaan, että Suomi onkin nettopäästäjä, koska metsiä hakataan niin paljon.
Totuus on, että Suomen metsät ovat aina hiilensitojia. Se että Suomi on nettopäästäjä, johtuu kaikkien muiden päästöjen suuruudesta. Metsä ei pysty sitomaan sitä mitä muut tahot päästävät. Ei meidänkään metsät aivan mihin tahansa pysty!
Yksi järkytys oli minulle hiilinielujen omistus. Minulla on metsä, joka imee hiilidioksidia itseensä 148 tonnia vuodessa. Se on monin verroin enemmän kuin mitä itse ilmoille päästän.
Minä olen hoidattanut metsääni hyvin, niin että hiilensidonta olisi mahdollisimman suurta, ajatuksena että voisin myydä hiilenpäästöoikeuksia jollekin jolla ei ole metsää.
Se olisi molemmille hyvä. Toinen voi kompensoida päästöjään ja minä saan palkkaa hiilensidonnasta ja tehdystä työstä.
No kuinkas asiat ovatkaan? Minä omistan metsän, mutta hiilensidonnan omistaakin valtio. Kuinkas se näin voi olla? Minulle ei ole kerrottu koskaan missään vaiheessa, että olen omat hiilipuuni antanut valtion hoteisiin. Olisi ollut tosi mukavaa, jos olisi edes kysytty.
Suojelu ja muu kuin metsän talouskäyttö kyllä onnistuu varmasti, kun edes kysytään ja korvataan menetetyt ansiot. Aika yksinkertaista, jopa simpukan aivoilla varustettu raakku varmasti ymmärtäisi sen!
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
