Hirsimökki yhdelle

Kolumni

KIRSTI MANNINEN

Tänään vietämme taas harjakaisia. Viime yönä sain nimittäin valmiiksi uuden hirsimökin yhdelle. Kyseessä on Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan toinen romaani Lapsenpiika, jonka olen kirjoittanut yhdessä hyvän ystäväni Enni Mustosen kanssa.

Kirjailijavierailuilla kysytään usein, mitä eroa on romaanin ja televisiosarjan kirjoittamisella. Papin tyttärenä harrastan herkästi vertauskuvia.

Minusta ero on samantyyppinen kuin monitoimihallin ja hirsimökin tekemisellä.

Televisiosarja on tietylle tontille tiettyyn käyttötarkoitukseen tehty suuri julkinen rakennus, johon pitää mahtua kerralla valtava määrä ihmisiä. Käsikirjoittaja suunnittelee tätä rakennusta ryhmätyönä yhdessä toisten kirjoittajien, ohjaajan, tuottajan, tilaajan ja mahdollisesti vielä dramaturgien ja muiden asiantuntijoiden kanssa.

Käsikirjoitus toimii tuon mahtipytingin rakennuspiirustuksina, mutta lopputulos – se mitä katsoja ruudulta näkee – on kymmenien, joskus jopa satojen ihmisten yhteistyön tulosta.

Ohjaaja muuttaa sanat teoiksi ja kuviksi. Näyttelijät antavat kasvot ja sielun keksityille henkilöille. Puvustajat ja maskeeraajat tekevät parhaansa, että näiden hahmojen ulkokuori olisi uskottava. Lavastajat ja järjestäjät rakentavat maailman, jossa tarina liikkuu. Musiikintekijät lisäävät tunteita ja sävyjä.

Kuvaajat ovat katsojan silminä, äänittäjät korvina. Yksi tärkeimpiä on leikkaaja, joka määrää sen, mitä silmämme näkevät. Parhaimmillaan lopputulos ylittää kaikki käsikirjoittajien toiveet, pahimmillaan se on aivan jotakin muuta kuin he ovat suunnitelleet.

Romaani taas on kirjailijan omin käsin rakentama alusta loppuun. Itse on etsittävä tarinan peruskivet, kangettava ne paikoilleen, kaadettava puut, karsittava, kuorittava ja veistettävä hirsiksi, jotka sopivat tiiviisti toisiinsa. Salvoksissa on oltava tarkka, jottei nurkista vedä. Tilkkeet eivät saa jäädä repsottamaan.

Kirjailija määrää hirsimökissään ikkunan paikat ja valon määrän. Omaa tekoa on ovi ja sen kahva, penkki sisällä, pöytä ikkunan ääressä, laveri niille, jotka tahtovat jäädä mökkiin levähtämään. Ovensuuhun on lyötävä naula palttoota varten eikä piisiä saa unohtaa. Lämpöähän moni tulee mökistä hakemaan. Räsymatto on kudottava itse oikeaan mittaiseksi ja kirjailtava seinälle huoneentaulu. Omin käsin on poimittava myös juhannusruusut pöydälle maljaan.

Romaaninteossa kiehtovinta, on tieto siitä, että tähän omin käsin rakkaudella veistettyyn huoneeseen astuu aina vain yksi ihminen kerrallaan.

Jotkut eivät astu kynnystä peremmälle, toiset taas viihtyvät mökin lämmössä päiviä ja viikkoja ja palaavat sinne yhä uudelleen. Jokainen kävijä kokee mökin omalla tavallaan.

Onkin sanottu, että kirja on valmis vasta, kun joku lukee sen. Jokainen lukija rakentaa kirjasta omannäköisensä tarinan niistä kokemuksista ja kuvitelmista, joilla hän kuvittaa kirjailijan kertomusta.

Siihen perustuu sekin ihme, että parhaat romaanit – nämä yhden hengen hirsimökit – seisovat peruskivillään vuosisatoja, jotkut jopa vuosituhansia.

Harjakaisten jälkeen on taas aika palata rakennukselle. Vielä on nimittäin piilukirveellä työtä.