Jako kahteen

Kolumni

HEIDI JAATINEN

Muistatko sen tunteen, kun seisoit kentän laidalla puolipiirissä huudettavana joukkueeseen? Jopa kaikkein urheilullisimmillakin lienee vähintään yksi kelju muisto siitä, millaista oli joutua hännille, kun pesäpallojoukkuetta muodostettiin. Tai kuinka raakaa oli joutua valitsemaan jalkapalloilijaa viimeisten joukosta.

Kaksikymmentä vuotta sitten olin opiskelemassa puheviestintää Jyväskylän yliopistossa. Mediakurssin vetäjänä oli toimittaja Eila Tiainen Yleltä, joka kertoi, että olemme siirtyneet rahan valtakaudelta tiedon valtakaudelle ja että tällä uudella vallan foorumilla kansalaiset tulevat jakautumaan A- ja B-luokan kansalaisiksi.

A-luokan kansalaisille media tekee pitkiä, taustoitettuja juttuja, joissa on vähän, mutta laadukkaita kuvia. B-luokan kansalaisille taas taotaan muutaman sanan mittaisia kuvatekstejä, koska eiväthän kaikki viitsi lukea, vaan katsovat mieluummin suuripintaisia kuvia.

Samaan aikaan, kun peruskoulussa naiivisti opetetaan pyrkimään tasa-arvoon, media vetää maton kilttien oppijoiden alta. Ihmisiä ala-arvoistetaan tosi-tv-ohjelmien ja keltaisen lehdistön avulla. Kisailuohjelmia katsottaessa jaksettiin aluksi ällistellä heikoin lenkki -heittoja, mutta nyt olemme jo tottuneet siihen, että huonoin saa lähteä.

Sama toistuu työelämässä, vaikka yritys tuottaa voittoa. Eikä kukaan viitsi pyörittää nurkissaan epäonnistunutta puolisoa. Enää ei olennaisuus määritä sitä, mikä juttu julkaistaan, vaan kiinnostavuus. Mitä klikataan sitä tehdään lisää. Keskustelin vastikään erään päätoimittajan kanssa tuon 90-luvun taitteen mediakouluttajan sanoista. Toimittaja myönsi, että jako on osittain median aikaansaamaa.

Eivätkä vastaanottajatkaan tänä teknisenä aikakautena enää suostu nyökyttelemään miettivästi päätään, vaan tuottavatkin sisällön itse.

Kun teimme opiskelukaverini kanssa gradua sosiometrian alalta, huomasimme, että Matti Koskenniemi oli pahaenteisellä, mutta hilpeällä 30-luvulla käyttänyt kysymysmuotoa: kuka on huonoin, kuka saa lähteä?

Tuolloin, vielä jotakuinkin yhtenäisellä yhdeksänkymmentäluvulla hätkähdimme ja naureskelimme vaivaantuneina Koskenniemen, sinänsä arvostetun tutkijan kansallissosialismia henkivälle kysymyksenasettelulle.

Me voimme valita toisinkin. Voimme rakentaa yhtenäisyyttä. Ja kun on suunnitelmien aika, meidän tulisi muistaa, että ne voivat myös toteutua. Toivottavasti tulevat vaalit ja niiden uutisointi, olkoon voittaja kuka hyvänsä, ajavat meitä pikemminkin yhteen kuin erilleen.