Joutsenia vähentämään

Ei ole vielä kovinkaan kauan siitä, kun joutsenten tulo keväisin ja lähtö syksyisin kosketti niin meikäläisen kuin varmasti monen muunkin suomalaisen sisikuntaa varsin lämpimästi. Niiden ääntelyä ja ohilentoa muuttomatkallaan oikein odotti, mutta tyystin toisin on tänä päivänä.

Nyt joutsenten kanta on räjähdysmäisesti lisääntynyt, ja lähes sukupuuton partaalla olleet linnut ovat vallanneet kaikki järvet ja jopa kaikista pienimmätkin vesiputerot. Eivätkä ainoastaan järviä, vaan myös heinäpeltoja sekä muita peltoviljelyksiä.

On kaikkea muuta kuin mukavaa, kun kolmikymmenpäinen joutsenparvi syö, makoilee ja paskoo päivästä toiseen säilörehupellossa eikä välitä mitään, vaikka niille kuinka huutaa ja yrittää kiroilemisen säestyksellä ajella niitä useampaankin otteeseen päivän mittaan pois pellolta. Niin lähelle päästävät, että melkein potkaista pitää ennen kuin siivilleen osautuvat.

Totta kai minustakin joutsen on uljas ja näyttävä lintu. Vaikka toki tiedän, että se on lailla suojeltu kansallislintumme, niin täytyy suoraan sanoa, että kyllä on tänä keväänä alkanut ottaa niiden heinäpellossa makoilu ja paskominen pattiin. Läheltä on liipannut, että en ole vääntänyt muutamalta niskoja nurin ja ripustanut kepin nokkaan pelokkeeksi toisille.

Kysyisinkin, eikö riesaksi asti lisääntyneelle ja rehupeltoja paskoillaan saastuttavalle joutsenkannalle pitäisi jo ruveta tekemään jotakin? Jätösten määrä, jonka isojen koirien kokoiset joutsenet vääntävät päivän mittaan heinikkoon on nimittäin niin suuri, että luulisi sen vaikuttavan jo korjattavan rehun laatuunkin.

Yhtä lailla kuin sudet, jotka kuuluvat asumattomille saloille eivätkä talojen nurkkajuuriin pyörimään, myös joutsenet kuuluvat salolammille uiskentelemaan eivätkä heinäpeltoja makuuksillaan ja paskoillaan sotkemaan. Luulisi niiden salolle myös kaikkoavan, kun ryhdytään samanlaisiin kannanhoidollisiin toimenpiteisiin kuin susienkin kohdalla.