Ystävä-nalle

Sain isovanhemmiltani nallen syntymälahjaksi vuonna 1965 Helsingin Kätilöopiston sairaalaan. Puhumaan opittuani rakas aarre sai nimekseen Ystävä-nalle.

Vuosien saatossa nalle nuhjaantui ja ruhjaantui hellyydenosoitusten ja alituisen mukana raahaamisen seurauksena. Muistan kun taivuttelin jalkoja ja silitellen ihmettelin niiden taipeiden kätköstä löytyvää kiiltävää ja keltaista karvaa. Muualta kun nalle oli kokenut karvasadon ja muuttunut ruskeanharmaaksi ja nuhjuiseksi.

Päällään nallella oli Elli-mummin virkkaamat raidalliset polvihousut ja nuttu. Selkään mummi oli neuvokkaasti neulonut kaksi pientä kangaspäällysteistä nappia, joihin kiinnitettyinä pöksyt pysyivät menossa mukana.

Koska nallen ympärivuorokautiseen työnkuvaan kuului toimia myös unilelunani, haavereilta ei voitu välttyä: vuosien saatossa nallen huopaiset kieli ja nenä oli imeä lussutettu olemattomiin. Mutta neuvokas mummipa virkkasi uuden vadelmanpunaisen kielen ja mustan kuononpään.

Eräänä 70-luvun alun kesänä Ystävä-nalle istuskeli lapsuudenkotini parvekkeella, ja ikkunasta näin miten pikkulintu istui sen päälaella ja nokki muutenkin jo olemattomaksi käynyttä turkkia. Järkyttyneenä, itku kurkussa syöksyin pelastamaan ystäväni olemasta pesänrakennustarpeena. Tänäkin päivänä päälaella näkyy kalju kohta jonka keskellä on reikä.

Ulla Kiiveri