Ei IHAN kaavoihin kangistunut
Elina Mannisen repertuaari on laaja. Tekstiiliartesaanin käsissä syntyvät niin tarkkaan säädellyt taisteluasut kuin kierrätysmateriaaleista luodut villimmätkin visiot.
TEKSTI: Jaana Matikainen KUVAT: Paula Myöhänen Mikkelin Otavassa
Nerokkaita ratkaisuja kangasta säästäen
Elina Mannisen puheessa vilahtelevat vuoron perään sanat: hakama, gi ja rashguard. Vaikka toimittajalta menee pää pyörälle kielikylvystä, tietävät kamppailulajien harrastajat tismalleen, mistä on kyse. Elina Manninen puhuu nimittäin kamppailulajeissa käytetyistä asuista, joita hän valmistaa käsityönä myös mittatilauksesta Mikkelin kupeessa Otavassa.
Erilaisten budoasujen tekijäksi Elina Manninen päätyi sattuman kautta. Osakiitos tästä kuuluu joutsalaiselle Anu Pylsylle, jonka yrityksessä tekstiiliartesaaniksi valmistunut Elina työskenteli kankaanpainajana. Kymmenien kilometrien työmatka vaihtui mukavuussyistä kotikylän kaupan kassalle, mutta Elina lupasi Pylsylle, ettei jää loppuelämäkseen kassatyöntekijäksi.
”Työmatkani varrella toimi Suomen mittakaavassa harvinainen budoasuvalmistaja, ja kävin siellä joskus työasioissa. Ompelija kertoi jäävänsä sairauseläkkeelle ja lopettavansa yrityksen, joten päätin ostaa liiketoiminnot vuonna 2006. Siitä tämä lähti, ilman sen suurempaa käsitystä aikidosta, iaidosta, Brasilian jujutsusta tai karatesta.”
Opit pukujen valmistukseen Elina sai entiseltä yrittäjältä.
”Toki lajeista on ollut pakko opiskella tietyt perusasiat ymmärtääkseen, mistä on kyse. Tärkeimpiä taitoja on varmasti se, että rohkenee kysyä ja osaa kuunnella. Kaikki pukumme on kehitetty suomalaisten harrastajien kanssa yhteistyönä.”
Barbimekoista budoasuihin ja boobseihin
Monissa itämaisissa taistelulajeissa kauluksen leveys, puvun väljyys, hihan, takin tai lahkeen pituus ovat tarkkaan säädeltyjä. Eniten Elinaa kiehtookin asuissa se, miten vähän niistä jää hukkapaloja.
”Vuosisatojen saatossa on keksitty todella nerokkaita ratkaisuja.”
Koneet, joilla Elina asuja työstää, ovat harvinaisia, eikä kangastakaan saa ihan mistä vain.
”Vaadimme tuotteiltamme paljon. Esimerkiksi hakamakangas ei saa kiertää yhtään, sillä muuten siihen silitettävät vekit eivät mene suoraan, kuten niiden pitää.”
Pääasiassa kankaat tulevat Suomesta, mutta suomalaisen tekstiiliteollisuuden ahdinko koskettaa myös Mannisen yritystä. Saatavuusongelmien vuoksi osa kankaista tulee Euroopasta. Siinäkin on ongelmansa, sillä pienen yrityksen kertatilaukset eivät voi olla valtavan kokoisia.
”Tärkein yhteistyökumppani on Annala Oy, joka kutoo meille brassijujutsuasuja varten tarvitsemamme kankaan. Materiaalien etsiminen vie melkolailla aikaa. Moni mieltää yritykseni tehtaaksi, mutta sellaiseksi tätä ei voi mitenkään luokitella. Enemmänkin olen käsityöläinen, sillä esimerkiksi hakamat täytyy tehdä jokainen yksi kerrallaan.”
Voimavaroina perhe ja lapsuuden maisemat
Kamppailulajien puvut ovat pitkälti säädösten mukaisia. Vastapainona tälle työlle Elina irrottelee tekemällä kierrätysmateriaalista kaikenlaista ”sulon oloista”. Esikuvana hänellä näyttäisi olevan Tankki täyteen -sarjan Sulo Vilén, joka hankki milloin mitäkin halvalla sai.
”Tätini oli Marimekolla töissä, ja saimme jätesäkkikaupalla kangaspaloja käyttöömme lapsena. Niistä syntyi vaikka minkälaisia barbimekkoja ja muita.”
Tällä hetkellä Elina metsästää kaarituellisia rintaliivejä. ”Pitsistä tulee kivoja pussukoita ’boobseja’ ja kaarituet voi käyttää toiseen laukkuun kahvoiksi.”
Elinan käsissä on syntynyt monenlaisia pussukoita, pipoja, tölkinlämmittimiä ja nuuskavöitä. Energisen naisen mielikuvituksella ei tunnu olevan mitään rajaa. Yrityksen työntekijä Sari Kiiliäinen heittää usein vielä vettä myllyyn.
”Työntekijän palkkaamiseen olen saanut EU:lta maaseudun kehittämistukea”, kiittelee Elina.
Elina Manninen tiesi jo lukioaikanaan haluavansa elättää itsensä käsitöitä tekemällä. Artesaani-merkonomiksi hän valmistui vuonna 2001. Kaksoistutkinto oli hänen mielestään aivan loistava koulutus, sillä näin käsityöalan yrittäjä osaa jo alusta alkaen ajatella myös euroja. Tietyllä tavalla Elina kokee olevansa myös ”insinööri”.
”Hulluinta on se, että en ole ompelija ammatiltani. Kouluaikoina tein yhdet housut puoleentoista tuntiin kotona, enkä suostunut opettelemaan monta viikkoa käsityötunnilla kaavojen jäljentämistä ja ompelua.”
Elina tunnustaa olevansa työnarkomaani. Päivien rytmiä tasapainottavat mies ja kaksi alle kouluikäistä poikaa. He takaavat sen, etteivät yrittäjän päivät veny kohtuuttomiksi eivätkä työt kutsu enää kotona.
”Meidän lisäksi perheeseemme kuuluu tällä hetkellä yli 80-vuotias mummini, joten ei tässä juuri harrastuksia kerkeä olemaan. Perhe on ollut minulle aina tärkeä. Jotenkin ajattelin, että koska mummi hoiti minua lapsena, on nyt minun vuoroni tehdä osani. En minä sitä mistään velvollisuudentunnosta tosin tee.”
Perhe on osasyy siihen, miksi Elina ei ole muuttanut pois kotikonnuiltaan. Hän asuu tällä hetkellä isänsä kotipaikalla, jonne muutti perheineen lapsuuskotinsa kautta.
”Vaikka budolajien harrastajamäärät ovat kasvaneet isoissa kaupungeissa tasaiseen tahtiin, en tajua, miksi kaiken pitäisi keskittyä tiettyyn paikkaan. Minä olen ainakin niin syvään juurtunut tänne ja luonut täältä käsin verkoston ympärilleni, että en osaa edes kuvitella asuvani muualla.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
