Taloja vailla asukkaita

Kankaanpään Lintukulmalla sijaitsevan asumattoman talon nurmikko on leikattu. 

Matkailuauto nimeltä James on vuosimallia 1978. 

Irja Lukkarinen seisoo nuoruudenkotinsa pihassa. 

Isojokilaisen pellon vieressä sijaitseva talo on sisäpuolelta täysin romahtanut. 

Valokuvausta harrastava arkkitehti Eeku Strahl on kuvannut seinäjokelaisen asumattoman talon pihassa pöllöjä. 

Espoon Svinössä sijaitseva uusrenessanssia edustava talo huutaa tyhjyyttään. 

Tienviitassa lukee niin kuin pitikin. Lintukulma. Sinne pitää kääntyä, ajaa noin puoli kilometriä ja sitten kääntyä oikealle tai ”tavallaan jatkaa loivasti oikealle” ensimmäisestä vastaantulevasta tienhaarasta.

Noin puolen kilometrin päässä pitäisi tulla isohko talo, jonka pihassa on ”paljon kaikenlaista rojua” tai ainakin on joskus ollut ja sen jälkeen pitää sitten kääntyä oikealle. Tai vasemmalle.

Mikä on isohko? Mitä tarkoittaa oikealle tai vasemmalle?

Ohjeet ovat niin hähmäiset, että on pysähdyttävä kysymään neuvoa. Satunnaisesti valitun maalaistalon navetassa mylvii sonni ja viereisen verkkoaidan takana tepastelee kanoja.

Koputus talon ovelle ja hiljaisuus. Pitää ottaa asenne, joka maaseudulla on käsittääksemme tyypillinen mutta kaupungissa tuntematon. Avataan lukitsematon ovi ja astutaan sisään. Huhuillaan kuistilta vähän kuin joulupukki: Onkos täällä ketään kotona? Onkos täällä ystävällisiä ihmisiä?

Talon uumenista kuuluu askelia. Isäntämies lähestyy kiireettömästi talonsa kuistille ilmestyneitä vieraita. Kuunneltuaan kysymyksen: Missä mahtaisi löytyä Malmbergin tila, hän alkaa kertoa omasta maatilastaan, huonoista väleistään isäänsä ja vaimon uusista opiskelukuvioita.

Isäntä ilmaisee myös tunnistavansa, kuka kyselijä on.

”Mikäs se sinun äitis nimi olikaan? Jaahas jaahas.”

Reittiohjekin irtoaa lopulta.

Olemme kiertämässä Suomea kesällä 2016. Kulkuvälineenä on vuoden 1978 asuntoauto, ambulanssista aikoinaan asuntoautoksi muutettu Mersu, jolle on annettu nimi James, koska sisätiloista löytyi sillä nimellä varustettu kyltti.

Reissulla on monta tarkoitusta – yhtenä niistä bongata reitin varrelta raihnaisia, tyhjillään olevia talovanhuksia, jotka vaikuttavat syystä tai toisesta kiinnostavilta. Tai etsiä sellaisia, joista on saanut vihjeitä.

Suomi on täynnä hylättyjä taloja – Tilastokeskuksen vuonna 2009 tekemän tutkimuksen mukaan noin 170 000 vakituista asutusta vailla olevaa pientaloa. Erityisen paljon tällaisia rakennuksia on tietenkin maaseudulla.

Kaikilla niillä on oma tarinansa ja omistajansa. Yhä useammin perikunta, jonka jäsenet asuvat kaupungissa. Taloja, jotka ovat joko menettäneet merkityksensä omistajilleen tai sitten ovat heille rähjäisinä liian tuskallisia katsoa. Talojen luurangot on siirretty ajatuksissa syrjään, koska on haluttu vaalia eläviä mielikuvia.

Näissä tyhjissä, surullisen näköisissä talorähjissä on joskus haissut vastaleivottu leipä, mäntysuopa, leivinuunissa poltetut klapit. Ja navetasta tupaan asukkaiden ihossa ja vaatteissa kulkeutunut lannanhaju.

Kaarramme pihaan. Siinä se seisoo vaatimattomana, salaperäisen näköisenä metsän laidalla. Lintukulmalla. Venesjärven kylässä. Kankaanpäässä. Pohjois-Satakunnassa.

Maalaamaton, säävaihtelujen virtyttämä talo navettarakennuksineen sulkee tilan ovaalin muotoiseksi pihapiiriksi. Koivut ovat korkeita. Olen kuullut, että paikka vilisee kyykäärmeitä. Siksi pitää kulkea tömistellen.

Talo vaikuttaa etäisesti tutulta. Isoäiti halusi toisinaan poiketa lapsuudenkodissaan. Hän otti minut – kesälomaa maalla viettäneen lapsenlapsensa – mukaan. Muistan istuneeni isoäitini raskaasti rullaavan polkupyörän tarakalla. Tie oli kuoppainen ja hiekka pöllysi.

Isoäitini ei koskaan tavannut isäänsä. Kyseinen mies muutti satojen tuhansien muiden suomalaisten mukana rapakon taakse, Amerikkaan, ennen kuin avioton tytär vuonna 1912 syntyi. Isoäitini äiti avioitui sittemmin Malmbergin isännän kanssa. Aviopari sai kaksi tytärtä ja yhden pojan, joka aikoinaan ryhtyi luonnollisesti jatkamaan tilaa.

Joku täällä edelleen käy. Keskellä pihaa tönöttää pallogrilli ja nurmikko on leikattu.

Emme ole kysyneet lupaa vierailullemme, mutta olemme uteliaita ja röyhkeitä. Siirrämme etuovea kiinni pitävän seipään sivuun ja tepastelemme sisään. Tuvassa on kahdenistuttava keinu ja pienet kangaspuut. Lattialla on matkalaukku, jonka sisältä paljastuu vanha kirjoituskone. Yhdessä pahvilaatikossa on eläimen luuranko, joka koon perusteella on todennäköisesti kissan.

Huoneet ovat varjoisia ja rähjäisiä – mutta eivät niin rähjäisiä kuin talon ulkopuoli antaa ymmärtää. Miten paljon työtä tarvittaisiin, jotta tästä saisi asuttavan? Olisiko se edes mahdollista?

Myöhemmin talon omistaja selviää. Hän on Jukka Malmberg, isoäitini velipuolen poika. Soitan hänelle. Mies on hämillään ja vaitelias mutta innostuu lopulta puhumaan.

”Purkaahan se pitää. Katon korjaaminenkin maksaisi kymmeniä tuhansia. Talossa on kaikki viat mitä voi olla. On tupajumia, eikä kunnon kivijalkaa”, Malmberg toteaa.

Hän käy tilalla silloin tällöin. Metsähommissa. Naapurin isäntä on ottanut pellot hoitaakseen.

Malmbergin maalailema kuva paikkakunnan tulevaisuudesta ei ole kovin valoisa. Sitten puhutaan hetken aikaan maan hallituksen piittaamattomasta asenteesta maaseutua kohtaan.

”Tiet jää hoitamatta. Ihmiset muuttaa pois. Ei näillä seuduilla ole töitä. Loputkin työt häviää Intiaan.”

Silti Malmberg on lunastanut paikan muilta sisaruksilta itselleen. Velvollisuuden lisäksi taustalla on jotain muutakin.

”Erityisesti nuorempana työn tekeminen tuotti iloa. Ja äitihän vietti täällä aikaa niin kauan kuin pystyi. Se kun ei välittänyt niin ihmisistä. Täällä sai olla rauhassa ja marjastaa.”

Irja Lukkarinen kysyy kolmatta kertaa, eivätkö vieraat tosiaankaan halua kahvia. Olisi karjalanpiirakoita. Niitä voisi lämmittää uunissa.

Vieraat antavat periksi. Olisihan se tylyä kieltäytyä vieraanvaraisuudesta. Varsinkin kun kuvaaja on Lukkarisen vanha tuttu. Paikkakunnan entisen kirkkoherran poika.

Lopuksi vielä Irjan pyynnöstä lauletaan virsi Irjan sisaren Tyynen muistolle. Tyyne on kuollut muutama vuosi sitten. Ensin halvaantui ja sitten huononi vähän kerrallaan.

”Ikävähän miun häntä on. Olisi ollut niin mukavaa, jos hän olis voinut olla täällä toisena”, Lukkarinen sanoo.

Hän kuvailee itseään ja edesmennyttä sisartaan ”yksinäisiksi, joilla ei ollut kaveria”.

”Tai olihan minulla Onni. Oltiin kaksi vuotta kihloissa. Ihan hyvä mies se oli. Ei tupakoinut eikä juonut. Mutta oli hiljainen. En mie ossoo kertoo paremmin. Mie en sitten jatkanut, kun en halunnut luopua vanhemmista.”

Vaan pitihän heistä sitten kuitenkin luopua. Kuten veljestä Veijostakin, joka hukkui. Oli ajanut autolla järven jäällä naisystävän kanssa. Jää oli antanut periksi ja sinne olivat vajonneet kylmiin syvyyksiin.

Kun veli kuoli, sisarusten kotitalo jäi tyhjilleen. Lukkarista pitää jonkin verran taivutella, että hän lähtee käymään talon pihassa.

”Pahhoo tekkee kun niin ruman kodin näätte. Se on mennyt ihan särki.”

Talolle johtaa kuoppainen tie, joka on miltei kasvanut umpeen heinästä. Ilma on sakeana hyttysistä. Lukkarinen autetaan autosta ulos. Hän astelee varovasti heinikon poikki ja kertoo, että syntyi vuonna 1929 taloon, joka sijaitsi tämän talon vieressä. Alkuperäinen purettiin ja tämä rakennettiin sotien jälkeen.

Tonttiin kuuluu peltoa, joka on nyt vuokrattu. Navetassa oli kolme lehmää, mutta talon perinyt veli luopui niistä.

”Veli oli koulut käynyt sähkömies. Hän tympeytyi lehmiin ja hävitti ne. Ei miehinen mies viittinyt niitä hoitaa.”

Lukkariselle nousee kyyneleet silmiin, kun hän katselee entistä kotitaloaan.

”Kaduttaa, kun ei sitä peltikattoa laitettu. Se olisi pelastanut talon.”

Yhtenä runsaslumisena talvena kymmenisen vuotta sitten katto romahti. Nyt talo vaipuu vähitellen kasaan kuin vanhus.

”Te olette ihan lähellä sitä taloa. Tien varressa näkyy pieni metsän tapainen. Muutenhan se on pelkkää peltoaukeaa. Siinä puiden keskellä”, etäoppaaksi ystävien kautta rekrytoidun ääni kertoo puhelimessa.

Lopulta talo osuu silmään. Sisälle päästyään ymmärtää, että juuri muuta ei ole jäljellä kuin seinät. Sisäkatto on romahtanut ja ulkokatto irvistää leveästi. Aurinko ja pilvet luovat tilaan eräänlaisen kattomaalauksen.

On loikittava varovasti, sillä joka paikassa on laudanpätkiä, joista törröttää ruosteisia nauloja. Muutama erikoisenvärinen kiinteä kaappi on jäljellä – myrkynvihreää ja lilaa. Siellä täällä lojuu kellastuneita Seura-lehden aukeamia.

Kuka täällä on asunut? Miksi paikka on hylätty täysin?

”En tiedä kuka sen omisti aikoinaan, mutta mielestäni sen tilan nimi on Haapalahti”, kertoo ohi kulkeva paikallinen Marja-Liisa Huhtanen, joka on koiransa Aatun kanssa kävelyllä.

Joku ulkopaikkakuntalainen oli jossain vaiheessa ostanut talon ja yrittänyt korjata, mutta ei siitä sitten mitään tullut.

Talosta löytyy kellastunut kanneton romaani, jonka alkulehden yläreunaan on kaunokirjoitettu ”Marja Liisa Haapalahti. 1961”. Kirja alkaa seuraavasti: Satoi.

Millainen elämä Marjalla on ollut? Onko kirjan vieressä sahanpurun joukossa lojuva ryttyinen mekko hänen?

Arkkitehti Eeku Strahl odottaa radan varrella sijaitsevan talon pihassa. Talon päädyissä on kauniita dekoraatioita ja toinen pitkistä sivuista on erikoisella tavalla kokonaan ikkunaton. Piharakennusten seinillä komeilee spray-maalilla taiteiltuja graffiteja.

Piha on täysin villiintynyt. Ruoho ulottuu kainaloihin. Villivadelmapensaat näyttävät nauttivan elostaan.

”Olen täällä käynyt kuvaamassa pöllöjä”, luontokuvauksesta kiinnostunut Strahl kertoo. Mitään tarkempaa taustaa hän ei osaa talosta kertoa.

Strahlin epätavallinen nimi selittyy juurilla, jotka juontavat Saksaan. Seikkailuhenkinen, parikymppinen arkkitehtiopiskelija liftasi 1970-luvulla Suomeen Hollannista ja Saksasta kirjetyttöystäväänsä tapaamaan.

Erinäisten vaiheiden jälkeen Strahl on päätynyt jäämään Suomeen. Puhe on kiinnostava yhdistelmä pohjanmaan murretta ja lievää saksan aksenttia.

Strahl mittailee silmillään taloa. Hänen mielestään kyse on tyypillisestä vanhasta pohjalaisesta maalaistalosta, joka on jätetty tyhjilleen. Hän toteaa kuitenkin, että talo ei ole vielä romahtamispisteessä. Huolella ikkunoihin naulatut vanerilevyt kertovat siitä, että rakennusta yritetään pitää kunnossa. Kivijalan perusteella talo on terve.

”Olen miettinyt, että hylättyjä taloja voisi tarjota lapsiperheille. Nykyaikainen etätyö ei sido enää ihmisiä samalla tavalla tietylle paikkakunnalle. Syrjäseudut saisivat asukkaita ja nuoret parit perheelle tilaa edullisesti.”

Sopimukseen kuuluisi se, että perhe kunnostaisi talon. He tarvitsisivat tietysti apua ja opastusta.

”Esimerkiksi rakennustarkastusvirasto voisi hyvin tarjota sellaista”, arkkitehti tuumailee.

Rakennusvalvontavirasto ei nouse ensimmäisenä mieleen syrjäseutujen talovanhusten pelastajana, mutta ajatus vaikuttaa luovalta.

Strahl innostuu kertomaan vielä toisesta kiinnostavasta talosta, joka sijaitsee aivan lähellä. Siihen liittyy tarina riitelevistä veljeksistä, jotka omistivat yhdessä ison maalaistalon.

”Lopulta riita meni niin pahaksi, että he leikkasivat talon kahtia.”

Ratkaisu sekin. Nähtyämme talon tai talot voimme todeta, että tila rakennuksineen on edelleen hyvässä kunnossa.

Vihreä rautaportti singahtaa kitisten auki.

”Mitäs te täällä teette? Täällä ei saa olla.”

Vaikka kysymys on arvovaltainen, ei malttaisi millään lähteä pois. Talo on niin kiehtova.

Olemme löytäneet tämän Espoon Svinössä sijaitsevan uusrenessanssia edustavan kaunottaren Urban Explorers -ryhmän Facebook-sivulta.

”Kiehtooko sinua hylätty ja autio? Kenties urbaani rappio? Kutsuvatko seikkailut rakennettuun kaupunkiympäristöön, mutta myös autioituvalle maaseudulle?” sivulla kysytään.

Urban Explorersien löytämä talo on monella tapaa poikkeuksellinen. Miten se on jätetty näin rapistumaan. Mitä on tapahtunut?

”Teidän pitää poistua.”

Fleece-takkisen herrasmiehen ääni kuuluu nyt lähempää ja kuulostaa erittäin epäluuloiselta. Hän lähestyy, mutta jää kunnioittavan etäisyyden päähän.

Yritämme selittää, ettei meillä ole pahat mielessä. Ihan kuten Urban Explorersin eettinen ohjekin sanoo: Take nothing but pictures. Leave nothing but footprints. Muuta ei saa ottaa kuin kuvia. Eikä jälkeensä jättää muuta kuin jalanjälkiä.

”Niinhän ne muutkin sanovat olevansa kuvaajia ja toimittajia, mutta rikkovat ikkunoita ja varastelevat”, hän tuhahtaa.

Sitten hän nähtävästi arvioi, että tämä kaksikko saattaa oikeasti olla sitä mitä väittää, koska suostuu paljastamaan, että asuu naapurissa ja nimekseen Magnus Westerlund.

Lopulta herra Westerlund innostuu avaamaan tarinaa hiukan enemmän. Hän on muuttanut Svinöhön olympiavuonna 1952 rakkauden takia. Hymy leviää miehen kasvoille, kun hän palaa mielessään puolen vuosisadan takaisiin tapahtumiin.

Talon omistajalla on Westerlundin mukaan ollut vuosia ollut ”vaikka mitä suunnitelmia” talon kunnostamiseen liittyen.

Westerlund ei ole vakuuttunut, että suunnitelmista koskaan tulisi totta. Tätä arviotaan vahvistaakseen hän nyökkää epämääräisen puupölkkykasan suuntaan. Keko ilmeisesti edustaa hänelle keskeneräisyyttä ja laiskuutta.

”Laittakaa portti perässänne kiinni, kun lähdette, hän toteaa, heilauttaa torjuvasti kättään kuvanottamispyynnölle ja astelee autolleen.”

Vielä muutama vilkaisu ja muutama otos viistosti lehtipuiden läpi. Ihan kuin kuluneen kaunis talo huokaisisi satunnaisten vierailijoiden kääntäessä selkänsä sille.