YHÄ YLÖS YRITTÄÄ
Alla ja yllä metrikaupalla pystysuoraa kallioseinämää ja ote pienestä kiinni. Miksi joku hankkiutuu tähän tilanteeseen? Vain kalliokiipeilijä tietää sen.
Helsinkiläiset Joonas Sailaranta ja Markus Lehtonen parkkeeraavat auton pienen kylätien varrelle Tervakosken maalaismaisemissa. Sitten he purkavat kiipeilyvälineensä peräkontista ja lähtevät samoamaan kapealle metsäpolulle, jonka ääriviivoja on vaikea erottaa rämeisestä maastosta.
Muutaman sadan metrin päässä eteen nousee lähes parikymmenmetrinen kallioseinä. Miehet tähyävät järkälemäistä näkymää ja pohtivat keskenään erilaisia reittivaihtoehtoja. Puhe vilisee kiipeilytermejä, joita ulkopuolisen on vaikea ymmärtää.
”Jokaisen reitin nimeää sen ensimmäisenä läpi kiivennyt. Nimet annetaan usein kuvaamaan reitin erityistä luonnetta tai nimen takana on jokin hauska tarina samalta kiipeilyreissulta. Kaikki nimet eivät ole aina painokelpoisia”, Joonas Sailaranta selvittää myhäillen.
Kiipeilyn koukuttamat
Sailaranta ja Lehtonen ovat elämäntapakiipeilijöitä, joille laji ei ole pelkkä harrastus vaan intohimo. 29-vuotias Sailaranta on pitkän linjan fanaattinen aktiivikiipeilijä ja yksi helsinkiläisen sisäkiipeilyhallin omistajista. Hän on kiipeillyt jo 18 vuotta.
Neljä vuotta lajia harrastanut Markus Lehtonen innostui kiipeilystä jo lapsena.
”Kiipesin puissa, kallioilla ja ties missä. Kyllä tämä lapsuuden leikeistä lähti liikkeelle”, hän muistelee.
Kalliokiipeily on ulkokiipeilymuodoista suosituin. Siinä kiivetään luonnon muovaamilla kallioilla useimmiten turvaköysien kanssa. Kiipeilijän perusvarusteisiin kuuluvat kitkatossut, valjaat, varmistusvälineitä sekä magnesiumpussi.
Kiipeilystä kehittyi urheilulaji maailmansotien jälkeen.
”Kalliokiipeily vaatii harrastajaltaan tietynlaista luonnetta. On osattava purra hammasta ja hyväksyttävä se tosiasia, ettei tämä ole aina hauskaa. Mutta kun pahimmasta pelosta pääsee ylitse, harrastaminen mukavoituu. Pelko on kuitenkin monille ylitsepääsemätön asia.”
”Vastapainoksi löytyy pieni joukko harrastajia, jotka hakevat äärimmäisiä kokemuksia ja ottavat todellisia, isoja riskejä. He ovat useimmiten tyyppejä, joille adrenaliiniryöppy on kaikki kaikessa.”
Kalliokiipeilyyn liittyy kuitenkin aina vaaratekijöitä, jotka on vain hyväksyttävä ja pyrittävä pitämään ne mahdollisimman pieninä. ”Riskejä voi usein hallita tarkistamalla asioita ja käyttää vanhaa kunnon maalaisjärkeä”, Sailaranta peräänkuuluttaa.
Kurseilla alkuun
Jos kiipeily on lajina täysin tuntematon, siihen on helpointa tutustua sisäkiipeilyhallissa ohjaajan opastuksella esimerkiksi alkeiskurssilla. Aloittelijan on ensiksi hallittava välineiden käyttö, oikea varmistustekniikka sekä solmujen teko. Nämä sisäkiipeilytaidot ovat hyödyllisiä myös kalliolla, mutta kalliokiipeilyn aloittamiseen suositellaan myös erillistä kurssia. Näin siirtyminen luonnonkalliolle sujuu turvallisimmin.
Kalliokiipeily on paritoimintaa. Luottamuksen ja yhteistyön täytyy toimia kumppanin kanssa, sillä kiipeilijän henki voi olla maassa olevan varmistajan varassa.
”Moni harrastaja lähtee maailmalle ja kiipeää kenen tahansa kanssa. Siihen liittyy valtavia riskejä, koska kaikki avustajat eivät välttämättä ole tehtävän tasalla.”
Nykyisin vain pieni osa lajin harrastajista kiipeää ulkona. Sailaranta pitää asiaa kaksipiippuisena.
”Sisähalleissa saattaa olla toistasataa kiipeilijää kiipeämässä, kun samaan aikaan ulkokallioilla on hiljaista. Hyvä puoli on se, että pienille kiipeilypaikoille ei synny yleisöryntäystä. Sellaista on tuskin odotettavissa koskaan, sillä kalliokiipeily on nykypäivän kiireisille ihmisille liian aikaa vievä harrastus. ”
Suomalaisen kalliokiipeilyn ongelmaksi Sailaranta kokee keskittymien puutteen: Pienet kiipeilypaikat sijaitsevat hajallaan ympäri maata. Suomen hienoin kiipeilypaikka on hänen mukaansa Repoveden kansallispuistossa Valkealassa.
Kevät ja syksy ovat kiipeilijän kulta-aikaa, kun ilma on sopivan viileä eivätkä hyttyset häiritse keskittymistä. Sateella ei kiivetä, sillä kosteasta kalliosta on lähes mahdotonta saada pitävää otetta.
Yhteistyötä maanomistajien kanssa
Kalliokiipeilyä harrastetaan pääosin toisten omistamilla mailla. Lajin harrastajat ovat yhteistyökykyistä porukkaa ja maanomistajien kanssa syntyy suhteellisen harvoin yhteentörmäyksiä.
”Vaikka varsinaista kiipeilyä koskee jokamiehenoikeus, kysymme aina maanomistajan luvan ennakkoon. Jos ensikohtaaminen maanomistajan kanssa tapahtuu silloin, kun kiipeilijän auto on parkkeerattu väärin traktoritien tukkeeksi, lupaa ei välttämättä irtoa koskaan.”
”Joidenkin maanomistajien ja lähiseudun asukkaiden kanssa on sovittu selkeät pelisäännöt sopivista kiipeilypäivistä ja kellonajoista. Yleisesti ottaen kiipeilijät noudattavat toiveita hyvin. Meillä on hyvä ryhmäkuri ja edellytämme toisiltamme fiksua käytöstä. Ymmärrämme myös maanomistajia, jotka eivät halua kiipeilijöitä maillensa.”
Kunnilta vetoapua
Toistaiseksi vain muutamat kunnat Suomessa ovat lähteneet mukaan kiipeilytoiminnan kehittämiseen tukemalla paikallisia seuroja ja rakentamalla esimerkiksi parkkipaikkoja kiipeilykohteiden lähettyville. Sen toisaalta ymmärtää, koska miksikään bisnekseksi lajista Suomessa ole.
”Toisaalta meillä ei ole valittamista, sillä Suomessa on erittäin helppo harrastaa kalliokiipeilyä. Monissa Euroopan maissa ei saa edes astua toisen omistamalle maalle”, paljon ulkomailla kiipeillyt Sailaranta tietää.
Hän korostaa, että kalliot eivät ole yksin kiipeilijöiden omaisuutta. Luontoa varjellaan myös tulevaisuutta silmälläpitäen ja roskaamisen ja turhan metelöinnin suhteen vallitsee nollatoleranssi.
”Kallioseiniin kiinnitetään usein metallisia kiinnikkeitä eli porahakoja. Jos varustaisimme jokaisen reitin valmiiksi asennetuilla porahaoilla turvallisuuden maksimoimiseksi, veisimme monelta kiipeilijältä mahdollisuuden kiivetä koskematonta kalliota.”
Tämän vuoksi luonnonhalkeamia seurailevilla kiipeilyreiteillä käytetään niin sanottuja luonnollisia varmistusvälineitä, jotka eivät jätä kallioon pysyvää metallia. Näiden välineiden käyttö vaatii kiipeilijältä tarkkaa arviointikykyä varmistuksen luotettavuudesta. ”Kysymys on estetiikasta, etiikasta ja toisaalta myös seikkailunhalusta”, sanoo Sailaranta.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
