Viljelijä tarvitsee ilmastotyössä rinnalleen kuluttajan

MT:n pääkirjoitus (20.8.2021) valottaa sitä, että peltoviljely perustuu yhteyttämisen prosessiin. Esimerkkinä oli ohrakasvusto, joka yhteyttää kasvukseen 16 tonnia (t) hiilidioksidia, hiilenä runsas 4,3 t. Tämä hiili kulkee läpi pelto­ekosysteemin, johon rieskaa ja sen päälle kinkkusiivua syövä ihminenkin lajina kuuluu.

Jyvä- ja olkisadon mukana esimerkkipellosta korjataan hiilenä noin 2,4 t. Jonkin aikaa puinnin jälkeen elävä juuristo uloshengittää 0,6 t hiiltä, ja loput 1,3 t palautuu ilmaan maanviljelijän peltomaa- apulaisten eli maaperäeliöstön ”maahengityksessä”. Esimerkin hiilitase nollautuu, kun ohrasato on syöty ja syötetty eläimille ja kuivikeoljetkin kierrätetty takaisin pellolle maatumaan.

Maan viljeltävyys ja kasvien ravinteiden saanti edellyttävät suurta ”peltomaakarjaa”: Noin 90 prosenttia maaperä­eliöstöstä on mikrobeja, bakteereja ja sieniä. Lierojen ja muiden maaperäeläinten paino-osuus on noin 10 prosenttia. Maanviljelijä vuosittain ruokkii myös nämä apulaisensa. Niiden biomassa on nopeasti vaihtuvaa. Suurimmillaan se vastaa 15–20 Ayrshire-rotuista lypsylehmää peltohehtaaria kohden.

Kasvinviljelytilallakin on karjansa! Yksivuotisten peltokasvien viljelyssä pellon hiilitase jää suuresta yhteyttämisestä huolimatta helposti miinukselle: maaperä­eliöstö joutuu jatkeeksi syömään ”pettuleipää”, kajoamaan multapääomaan.

Pelto kuitenkin voi muodostaa ”hiilisiepparin”. Tämä edellyttää, että kasvuston yhteyttämästä hiilestä osa jää karttuvaan hiilivarastoon. Sellainen ”hiilinielu” voi sopivilla viljelytavoilla olla juuri peltomaa, maan multa.

Osoitus suomalaisten viljelijöiden sitoutumisesta ympäristötyöhön on isolla joukolla ja tutkimuksen tuella parasta aikaa kehiteltävä niin sanottu ”hiiliviljely” (kts. Carbon Action, MULTA-hanke). Idea on lisätä peltomaahan jäävän eloperäisen aineksen määrää siten, että maan multavuus lisääntyy. Bonuksena hiiliviljely tuottaa entistä viljavamman maan ja suuremmat sadot.

Seurantajaksolla 1974–2009 Luken tutkijat mittasivat kivennäismaiden multavuuden vähentyneen hiileksi laskettuna keskimäärin 200 kg/ha/vuosi, noin -0,4 prosentin vuosivauhdilla. Tähän hiiliviljely on täsmälääke.

Oma lukunsa ovat suopellot, joiden kuivatus ja viljely johtavat suoturpeeseen varastoituneen hiilen maatumiseen päästönä takaisin ilmakehään. Suomen peltoalasta 10 prosenttia on inventoitu turvemaiksi: niiden vuotuiset hiilidioksidipäästöt ovat jopa kymmeniä tonneja peltohehtaaria kohden. Toimivia keinoja puuttua tähän maatalouden suurimpaan päästöongelmaan etsitään kuumeisesti; keinot on yhdessä kehiteltävä, ja niiden on oltava turvemaiden viljelijöille reiluja.

Ikään kuin hiilidioksidi ei riittäisi, maatalouden ilmasto­haasteena on kaksi ”omaa” kasvihuonekaasua: Metaani muodostuu märehtijän pötsissä, jonka mikrobikäymisessä rehukasvin hiilidioksidina yhteyttämä hiili sitoutuukin hapen sijaan vetyyn. Metaani on ilmakehään päässeenä kymmeniä kertoja hiilidioksidia lämmittävämpi kaasu.

Dityppioksidi puolestaan muodostuu peltomaissa typpipitoisen eloperäisen aineksen mikrobihajotuksen sivu­tuotteena. Se on satoja kertoja hiilidioksidia väkevämpi kasvi­huonekaasu. Maatalouden osuus näiden kaasujen kokonaispäästöistä on noin puolet.

Molempien päästö­vähennyksiä on saavutettu ja mahdollisuuksia on, mutta: Siinä missä ruuantuotannon hiilidioksiditase voidaan saada tasapainoon tai jopa kartunnan puolelle, metaanin ja dityppioksidin päästöjä väistämättä syntyy; niitä syntyy myös luonnon ekosysteemeissä. Kysymys on määrästä: erityisesti näiden päästöjen kohtuullistaminen edellyttää koko ruokaketjun osallistumista.

Ruokasektorin päästöjä kannattaa vertailla liikenne- ja energiasektorin fossiilisten polttoaineiden päästöihin. Ruokakin on ”polttoaine”, mutta ero on olennainen. Fossiilisen päästö syntyy sen polttamisesta, ei tuotannosta. Ruuan päästö päinvastoin syntyy sen tuotannosta, ei syömisestä. Suurin ero on, että fossiilisille on vaihtoehtoja, ruualle ei ole.

Jokainen tarvitsee ruokaa välttämättä, vieläpä lyhyin tankkausvälein: kestävä maatalous on kaikkien asia. Maataloustuottajat ovat laajalla rintamalla tekemässä ilmastotyötä. MTK on tähän monin tavoin muun muassa ilmastotiekartassaan sitoutunut ja kannustamassa.

Elintarviketeollisuus on osaltaan talkoissa. Kun kuluttajat vielä osallistuvat vähentämällä eläintuotteiden osuutta ruokavalioissaan ravitsemussuositusten mukaiseksi ja pienentämällä ruokahävikkiä, ruokaketju on mahdollista tehdä – jos ei päästöttömäksi – sekä ilmasto- että muilta ympäristövaikutuksiltaan kestäväksi.

Bonuksena hiiliviljely tuottaa entistä viljavamman maan ja suuremmat sadot.