Kun suksi ei luista – kansallinen katastrofi?
En usko, että liikuntatuntien pakollinen sivakointi sytyttää oppilaissa ilon liikkua.14.2.201801:00
Liikunnanopettajan tampuriini nakuttaa: yksi, kaksi, kolme, neljä.
Muistan elävästi, kun yläasteella ja lukiossa hiihdimme edes takaisin muutaman kymmenen metrin pituista latua. Sekosin rytmissä ja tunsin selässäni opettajan arvioivan katseen. Kömpelyys ei tiennyt hyvää arvosanoille.
Vielä ala-asteella hiihtäminen oli mukavaa. Koulun pihasta lähti opettajan tekemä latu, jota pitkin hiihtelimme naapurin peltoja ristiin rastiin. Kukin veti tyylillään. Pääasia oli, että hiihdettiin.
Yläasteella hiihtämisestä tuli suoritus, jota aina verrattiin luokan parhaisiin oppilaisiin. Lukiossa sama meno jatkui. Sulkiessani lukion oven takanani heitin sukset nurkkaan.
Hiihtotaidon rapautuminen tuntuu olevan kansallinen katastrofi.
Esimerkiksi Puolustusvoimien liikuntapäällikkö majuri Harri Koski pitää hiihtotaitoa katoavana kansanvarana (MT 9.2.).
Koski sekä Urheilu- ja vapaa-aikatukkuliikkeet ry:n toimitusjohtaja Hanna Heikkilä ovat sitä mieltä, että vastuu lasten hiihtotaidosta on vanhemmilla.
Olen samaa mieltä Kosken ja Heikkilän kanssa siitä, että vastuu on vanhemmilla. Mielestäni vastuu tosin koskee ainoastaan sitä, että lapsia pitää kannustaa liikkumaan. Siitä en tunne syyllisyyttä, että kuutosluokkalainen kuopukseni ei piittaa hiihtämisestä.
Miksi varusmiesten pitää hiihtää? Tähän kysymykseen en ole saanut vastausta. Uimataito on ainoa liikuntamuoto, jota pidän kansalaistaitona.
Kuopuksellani on koko kouluajan ollut urheiluharrastus, jonka pariin me vanhemmat hänet ohjasimme. Se tuottaa hänelle suurta iloa, vaikka harjoituksia on kolme kertaa viikossa. Siihen päälle tulevat pelit ja turnaukset.
Pidän kohtuuttomana vaatimusta, että oppilaille pitää hankkia sukset koulun liikuntatunteja varten. Erityisesti eteläisessä Suomessa lumiset talvet alkavat olla harvinaista herkkua.
Pahimmillaan on käynyt niin, että olen ostanut kuopukselle sukset, joita on tarvittu pari kertaa.
Opettajan neuvo on, että lainatkaa sukset naapurilta. Se on hieno ajatus, joka ei käytännössä toimi. Kaikki lapset hiihtävät alakouluissaan samaan aikaan. Yksinkertaisesti ei ole suksia, joita lainata.
Toinen neuvo on hankkia käytetyt sukset esimerkiksi kirpputorilta. Samanlaista rahan tuhlausta. On aivan sama, mistä sukset ostetaan, kun niitä ei käytetä.
On hieno periaate, että peruskoulujen liikuntatunneilla oppilaat saavat tutustua erilaisiin urheilulajeihin. Totta on sekin, että lasten ja nuorten lihominen on huolestuttavaa.
En kuitenkaan usko, että liikuntatunnit laihduttavat ketään tai pakollinen sivakointi sytyttää oppilaissa ilon liikkua.
Voiko ajatella, että talvella koulujen liikuntatunneilla ei ole puolipakollisena lajeja, joita varten vanhempien tarvitsee hankkia varusteita? Suksien lisäksi monissa perheissä luistimet näkevät päivänvaloa lähinnä koulussa.
Liikuntatunnin tehtävä on olla iloinen ja piristävä hengähdystauko muiden oppituntien vastapainoksi. Minun puolestani ne oppilaat, joilla on sukset, saavat edelleen hiihtää.
Loput lähtevät kävelylenkille, tanssivat diskoa hangessa tai ottavat mittaa toisistaan lumiveistoksia rakentaen.
Pääasia on, että liikkuu ja pitää itsestään huolta.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
