Luovuus kukoistaa maalla

Maaseudun Tulevaisuuden toimittaja saa usein kuulla kommentointia perinteikkään lehden nimestä. Tavallisimmin kysellään, onko maaseudulla tulevaisuutta. Ja mediassahan se tietenkin parhaiten tiedetään, vai tiedetäänkö?

Kerran eläintarhan kanahäkkien äärellä tapasin naisen, joka puuskahti, että eikö se lehti voisi olla Maaseudun Menneisyys. Jäin melkein sanattomaksi.

Hän kertoi, ettei heidän tilalleen ollut löytynyt jatkajaa, ja kylä tuntui hiljentyneen aiemmista vuosista. Lapsiakin oli enää kourallinen, kun ennen heitä kirmasi talosta taloon.

Äskettäin seisoin säkkipimeässä keskellä savolaismaaseudun ydintä.

Hymyssä suin kuuntelin, kun kuvaaja pääsi vuorostaan selvittämään teatteriyleisöksi saapuneille ihmisille maaseudun tulevaisuusnäköaloja.

”Sinähän se sitten oletkin oikea ihminen vastaamaan, onko maaseudulla tulevaisuutta”, kommentoitiin kuvaajalle, ja tämä vastasi parhaansa mukaan, että eikö juuri silläkin hetkellä maaseudun tulevaisuudelta tuntunut.

”Olemmehan me kaikki parhaillaan maalla.”

Myöhemmin samana iltana pieksämäkeläisen Häkkilän tilan historiaan pureutuneen, kerrassaan onnistuneen näytelmän jälkeen oli helppo vakuuttua siitä, että maaseudulla todella on tulevaisuutta.

Nuoret tilalliset olivat yhdessä konkarisukupolven kanssa kehittäneet matkailuelinkeinoa, maaseudun eläväisyyttä ja lisänneet kulttuuritarjontaa siellä, missä teatterinäytöksiin ei ole totuttu.

Tilastoissa suomalaisten maatilojen lukumäärä laskee ja viljelijöiden keski-ikä nousee. Uutisissa kyläkouluja

lakkautetaan ja poliitikkojen päätökset suosivat ahtaasti asumista kaupungeissa.

Kerta toisensa jälkeen tapaan kuitenkin maaseudulla kekseliäitä, toimeliaita ja onnellisia ihmisiä. Vastavirtaan kannattaa uida.

Odotan innolla, millaista maaseutukuvaa Kansallisteatterissa pian kantaesitettävä Maaseudun tulevaisuus -näytelmä piirtää. Ennakkomainoksen mukaan kokkolalaisten Klemolan sisarusten teksti kertoo ”ihmisen kaipuusta jonkin häntä itseään suuremman yhteyteen”.

Maalaisena ja itäsuomalaisten maalaisten keskellä asuvana olen jo vakuuttunut, ettei maaseutu mihinkään kuole tai katoa.

Elämäntavat korkeintaan muuttavat muotoaan. Siinä missä lypsäjiä on entistä vähemmän, maalaismuusikkojen ja mediataitureiden määrä kasvaa.

Jatkossakin riittää soittajia, jotka haluavat sisustaa treenikämppänsä entiseen navettaan tai kyläkouluun. Kuvataiteen tekijän unelma on pystyttää telineensä edullisiin tiloihin, jotka joltain muulta vapautuvat.

Ennustajaeukkona sanoisin, että etenkin luovuus jää, palaa ja siirtyy entistä enemmän maaseudulle.

Töitä maalla on totuttu tekemään. Käsityö- ja taidealat sopivat niille, jotka tykkäävät tekemisestä itsestään. Kaikki haastattelemani ihmiset sanovat aina, etteivät he vaihtaisi elämäntapaansa, työtään tai harrastuksiaan rahaan.

Rahaa ratkaisevampaa maalla on vapaus. Ja tila tehdä juuri sitä, mitä haluaa tehdä.

Kunpa vielä entistä useampi uskaltaisi unohtaa ”mitä ne naapuritkin nyt sanovat” -asenteen ja toteuttaa hullujakin projekteja, jos ne hyvältä tuntuvat.