Kainuun malli levisi käsiin

Omaleimaisuuttaan ja henkistä yhtenäisyyttään hersyttänyt Kainuun maakunta ja sen tulevaisuuden varmemmaksi vakuudeksi rakennettu Kainuun malli ovat levinneet käsiin.

Maakunnan kymmenestä kunnasta Vaala on päättänyt kääntää itsensä Pohjois-Pohjanmaan suuntaan ja Puolanka on kääntänyt itsensä itseensä.

Nyt maakunta joutuu uudistamaan itsensä ja kääntämään itselleen kokonaan uuden asennon, samalla kun maassa koko kuntarakennetta yritetään uudistaa.

Kainuun maakuntahallinnon paketti ei pysynyt kasassa, vaikka eduskunnassa on 81 200 asukkaan maakunnasta viisi kansanedustajaa, joista yksi on ministeri. Kaikki ovat eri puolueista.

Vertailun vuoksi Kuopion kaupungissa on 97 000 asukasta ja yksi kunnallinen hallinto. Kainuussa oli vuonna 1960 106 800 asukasta ja väestöennuste vuoteen 2020 on 79 000 asukasta. Lähtömuuttajista suurin osa kuuluu 21–24-vuotiaiden ikäluokkaan.

Kainuun hallintokokeilu eli Kainuun malli ei ole kelvannut yleissuomalaiseksi toimintamalliksi tai muuksikaan monistettavaksi, edistykselliseksi hallinto-opiksi. Ei edes soveltaen.

Kokeilun henkinen lähtökohta oli hyvä: väestöltään pienimmän ja tilastollisesti pahnanpohjimmaisen maakunnan elinvoiman turvaaminen. Se tarkoitti taloudellista elinvoimaisuutta ja kulttuurista elinvoimaisuutta.

Kokeilua lähdettiin kuitenkin sisällöllisesti toteuttamaan kuin yhtenä suurena sairaanhoitopiirinä, ja sen hallinto-organisaatio muistutti aluksi monimutkaisen sähkölaitteen kytkentäkaaviota.

Kokeilua lähdettiin toteuttamaan inttämällä rahasta, kuntien maksuosuuksien prosenteista ja tasapuolisen kohtelun vaatimuksista. Siinä päät ja power pointit kolahtelivat toisiaan vasten. Eikä tätä oppirakennelmaa ollut suotavaa arvostella.

Arkipäivä ja käytännönläheisyys on kaukana sellaisessa ideologiassa, jossa ensin puhutaan taloudellisista realiteeteista ja sitten vasta realiteeteista. Kaavamainen ajattelu synnyttää kaavamaista toimintaa. Saadaan syntymään päällekkäistä hallintoa, joka lisää byrokratiaa ja kustannuksia, ja kulutetaan varoja, jotka voisi käyttää palvelujen tuotantoon.

Tasapuolisuus ei aina ole oikeudenmukaisuutta. Etenkin erikoissairaanhoidossa on totuttu puhumaan etupäässä rahasta. Siis mallista, jossa kunnat kuuliaisesti maksavat tai itkevät ja maksavat.

Maksuosuuksista sopiminen pullapalavereissa oli muodollista kuulemista, jossa kyllä istutaan samassa pöydässä, mutta kädessä on aina kortit, joilla ei voi kuin hävitä. Terveydenhuollossa on monia asioita, jotka edistävät terveyttä enemmän kuin se, pääseekö ihminen lääkärin vastaanotolle vähän nopeammin vai ei.

Kahvinjuontiperinteen ja maakunnan sisäisen, edestakaisen virka-autoilun sanotaan olleen myös hallintokokeilun aikainen työtapa.

Julkinen hyvinvointi tarvitsee vastuullisia omistajia. Kuntien välinen yhteistyö on politiikkaa ja politiikka on tarkoittanut riitelyä tai ohipuhumista. Suurin riski on se, että hukataan yhdessä sopimisen perinne.

Kainuulainen politiikka, sitä tulkitseva julkinen sanominen ja huoltoasemien parlamentit sekä muut katsomovalmentajat ovat aina olleet luovimmillaan silloin, kun saavat vastustaa jotain tai yksinkertaisesti olla vain ilkeitä. Maakunnan arkeen ja ongelmiin on suhtauduttu ”merkitään tiedoksi” -asenteella.

Tuntemattomaan maastoon edennyt poliittinen miinanpolkijakomppania on nyt valitettavasti polkenut omaan miinaansa ja omaksi menetyksekseen ajallisesti juuri silloin, kun sitä olisi pitänyt viimeisen päälle varoa. Se mikä julkisessa palvelutuotannossa julistettiin halvaksi, tuleekin kalliiksi.

Kalliiksi tulee myös kokeilurakenteen purkaminen. Talouskurista tulee välineen sijasta päämäärä, ja säästäminen on kuntien perustehtävä. Säästäminen on toki oikein, mutta se ei vielä todista siitä, tehdäänkö asioita oikein vai tehdäänkö oikeita asioita. Säästämiseen viritetty organisaatio ei ole kilpailukykyinen.

Nyt sitten ollaan vatsa viimeisen päälle kuralla. Ja sitten vielä taidetaan uskotella, että valtiovalta olisi erityisen huolissaan Kainuussa tapahtuneesta.

Pienten kuntien tulevaisuutta tuskin mikään voi pelastaa: ei valtionosuusjärjestelmä, eivät normitalkoot eikä veroprosenttien korottaminen. Kekkonen on kuollut, ja markkinavoimat jylläävät. Verojen kiristäminen ei lisää kierroksia kuntatalouksien koneisiin.

Kunnallinen itsehallinto uhkaa kutistua jäljelle jääneen oman toiminnan pakkosopeutukseksi. Jos pienten kuntien kuntajohtajien kuuluttamia maaseutumaisia konsteja on, niin niiden pitäisi jo olla käytössä. Kyliä eivät tapa etelän herrat, vaan paikallispoliitikot osaavat tehdä sen ihan itse.

Nyt olisi hyvä palata alkuun, jotta ymmärretään se, mihin on päädytty. Yksittäiset kunnat ovat ylpeilleet ylijäämäisillä tilinpäätöksillään, ja yhteisesti rahoitettu kuntayhtymä on kontallaan alijäämien alla – jotka lopulta lankeavat yksittäisten kuntien maksettaviksi.

Kuntayhtymän talousjohtaja on vihjannut 100 miljoonan euron alijäämistä pitkässä juoksussa. Harjoitettu nollasummapeli on lisäarvon jakamista, ja siinä toisen saama hyöty on joltakin muulta pois.

Sen sijaan plussummapelissä eri osapuolet tuottavat yhdessä lisäarvoa kaikkien jaettavaksi ja yhden osapuolen menestys hyödyttää myös muita. Onko tapahtunut yleismaakunnallinen ajatusvirhe?

Tämän kriisin opetus on, että hallintokokeilun oikeaoppisuuden harhaa olisi pitänyt varoa.

Kriisissä on hyvääkin: se pakottaa maakunnan elämään aiempaa vähemmän yli yhteisten varojen. Pahimmissa kriiseissä ei auta raha, vaan ihmiset.

Hyvinvointi on jatkuvasti ansaittava uudelleen.

Yhteiskunnallisten muutosten tulisi tapahtua tasaisena kehityksenä. Ihanteellinen yhteiskunta toimii kuin osuuskunta: siinä jokaisella kansalaisella on mahdollisuus olla asiakasomistaja.