Minusta ei tullut Saku Koivua

Olen viime kuukausina opetellut koskettimien soittamista vaihtelevalla intensiteetillä. Pirullisesti pöydältä tuijottelevista mustavalkoisista hampaista on alkanut syntyä jotain musiikkia muistuttavaa, mutta matkaa katusoittajaksi vielä riittää. Kuka olisi uskonut, että toimittajalta hyvin soljuva tietokoneen näpyttely ei käänny suoraan musiikilliseksi lahjakkuudeksi?

Saa nähdä, kuinka pitkään tämä uusi harrastus jaksaa pitää minua pauloissaan. Rakastan kyllä kosketinsoittimien kuuntelua, mutta vanhat heikkouteni alkavat hiljalleen nostaa päätään.

Minulla ei nimittäin ole koskaan riittänyt kärsivällisyys sellaisten asioiden opetteluun, joissa ainut tie onneen on toiston kautta. Tästä on hyvänä todisteena liuta ruotsin vitosia peruskoulun päättötodistuksessa: kasvava nuori jaksaa opetella ruotsin taivutusmuotoja vain tiettyyn pisteeseen asti.

Vanhempani eivät myöskään pakottaneet minua harrastuksiin, joista en itse pitänyt. Ne ruotsin vitoset heitä tosin ärsyttivät.

Välillä mietin, että olisiko minut sittenkin pitänyt lapsena ajaa kepillä ja porkkanalla soittimen ääreen? Kiittäisinkö nyt vanhempiani siitä, että koskettimista irtoaisi jotain muutakin kun viidettäkymmenettä kertaa päivän aikana soiva Tuiki tuiki tähtönen? Naapurini ainakin kiittäisivät.

Noh, kyseessä on melko epätodennäköinen skenaario. Kumpaakaan vanhemmistani ei voi hyvällä tahdollakaan tituleerata musiikki-ihmiseksi. Seppo Hovin sijaan isäni yritti entisenä jääkiekon divarijyränä leipoa minusta hetken aikaa uutta Saku Koivua. Kun ensimmäisen kerran kotiovella ilmoitin, että lätkä ei nappaa, saivat hokkarit vanhempien puolesta jäädä naulaan. Turha lasta oli kuulema väkipakolla jäälle työntää.

Omat harrastukset löytyivät myöhemmin salibandystä, kuntosalista, pelaamisesta, lukemisesta ja kesäteatterista. Yhteenkään näistä harrastuksista minua ei tarvinnut käskeä.

Olen aikuisena huomannut, että läheskään kaikille muille tätä valinnanvapautta ei ole suotu. Toimittajana erilaisissa nuortentapahtumissa törmää aivan liian usein tilanteisiin, joissa vanhempien odotukset on asetettu lasten iloa korkeammalle.

Nuorta on moitittu, jos päivän kalastuskisojen tapahtumia ei ole kerrattu toimittajalle tarpeeksi innokkaasti. Juoksukilpailussa parhaansa yrittäneelle muksulle kettuillaan, kun vauhti ei ole ollut vanhempien mieleen. Futiskatsomosta huudellaan ilkeyksiä niin vastustajalle kuin omallekin penskalle.

Kaikissa näissä tilanteissa on nähnyt kilometrin päähän, että motivaatio harrastamiseen ei tule lapsesta itsestään.

Kukaan vanhempi ei varmasti tarkoita omalle lapselleen pahaa ja harrastukset voivat opettaa monia kykyjä, joista on myöhemmin elämässä hyötyä. Voin kuitenkin todeta, että olen tuopin äärellä kuullut myös monia katkeria tilityksiä siitä, miten vanhemmat pakottivat aikoinaan harrastamaan itselle epämieluisia asioita.

Kiitoksia vanhemmilleni siis siitä, ettette väkipakolla leiponeet minusta uutta Saku Koivua. En minä olisi kieliä taitamattomana edes pärjännyt Montrealissa. Katsotaan nyt seuraavaksi, että olisiko minusta ollut Seppo Hoviksi Seppo Hovin paikalle.