Perustutkimusta tarvitaan metsäntutkimuksessa

Tämä lehti omisti 9.11. kiitettävästi palstatilaa metsäntutkimukselle. Metsäntutkimuslaitoksen ylijohtaja Hannu Raitio kertoi laitoksensa suuntautumisesta. Hänen mukaansa laitos pyrkii lisäämään yhteiskunnan hyvinvointia. Tuo oli hyvä ilmaisu toiminnan suunnasta. Muuta hyvää haastattelusta ei juuri löytynytkään.

Raition mukaan metsäntutkimus on valjastettu entistä selvemmin elinkeinojen tarvitsemien ratkaisujen hakemiseen. Tämähän ei ole sinänsä uutta.

Raitio totesi myös, että yritysten tutkimusrahoitukseen ei liity ongelmia. Kuitenkin yritykset vaikuttavat rahoituspäätöksillään siihen, mitä tutkitaan.

Tällöin riski lisääntyy, että yritysten sananvalta kasvaa myös siihen, mitä ei saa tutkia. Tästä on sekä itselläni että esimerkiksi Metlan Metsäsektorin suhdannekatsauksen tekijöillä ikäviä kokemuksia.

”Aiemmin tutkijat saattoivat keskittyä heitä itseään kiinnostaviin tutkimuksiin. Nyt pelkän tutkijoita kiinnostavan tiedon aika on ohi.”

”Muutoksiin kuuluu aiemmin vapaasti toimineiden tutkijoiden siirtyminen tutkimusjohtajien ohjaukseen.”

Pöyristyttävää tekstiä. Miten muka tutkijoita voidaan menestyksellä johtaa hierarkkisesti ylhäältä alas? Miksi tukahduttaa tutkijoiden omaehtoinen motivoitunut uuden tiedon etsintä, joka usein tuottaa myös elinkeinoelämälle odottamattomia hyötyjä?

Vuorovaikutteinen johtaminen on ainoa oikea tutkimuslaitokselle.

Raition edeltäjä Eljas Pohtila kirjoittaa muistelmissaan, että kannattaa tutkia sitä, mistä on intohimoisesti kiinnostunut.

Raitio hylkää myös perustutkimuksen. Tottahan siihen kykeneville pitäisi luoda mahdollisuudet tulokselliseen tutkimukseen. Jos perustutkimus hylätään, tutkijoiden työkalupakki on pian tyhjä uusien muuttuvien ongelmien edessä.

Metsäntutkimuslaitoksessa on lukuisia esimerkkejä tutkijoiden ideoinnin tuottamista tutkimuksista, joita yritykset eivät olisi koskaan esittäneet, mutta jotka ovat lisänneet merkittävästi yhteiskunnan hyvinvointia.

Julkaisin ensimmäisen tutkimukseni tropiikin metsäkadon syiksi 1984 ilman tilausta. Silloinen ylijohtaja Aarne Nyyssönen kertoi, ettei tällaista saa Metlassa tutkia.

Tutkimusjohtaja Risto Seppälän avustuksella saimme kuitenkin syntymään kymmenen vuoden tutkimushankkeen Metlaan tästä edelleenkin tärkeästä globaalin metsäpolitiikan ongelmasta.

Tein 1993 tutkimuksen Suomen metsätalouden ympäristötietoisesta strategiasta myös ilman tilausta. Eljas Pohtila kertoo muistelmissaan, että tutkimus oli hyvänä apuna metsälain uudistamisessa 1994–1996.

Seuraajani Jussi Uusivuoren kanssa julkaisimme kokoomateoksen Maailman metsät, yhteiskunta ja ympäristö 1999, jossa nostimme metsäteollisuuden globaalistamisen teeman näkyvästi esille.

Tätä 1995 käynnistämäämme globaalia tutkimushanketta ei kukaan tilannut, mutta sitä edelleenkin jatketaan ja koordinoidaan Metlassa maailman metsäntutkijain kansainvälisen järjestön IUFRO:n sateenvarjon alla.

Kestävän metsätalouden käsite on laajennettu sisältämään talouden lisäksi sosiaalisen, ekologisen ja kulttuurisen ulottuvuuden. Tämä jo tapahtunut mullistus on tuonut kansalaisten hyvinvoinnin lisäämisen metsäntutkimuksen tavoitteeksi.

Tutkimuksen suuntaaminen vain elinkeinojen tukemiseen on yksisilmäistä ja pitkällä aikavälillä vastoin elinkeinoelämän omiakin etuja.

Raition itsensä johtama kansainvälinen tutkimusohjelma metsän terveysvaikutuksista ihmisille on hyvä esimerkki kansalaisten sosiaalisen hyvinvoinnin tukemisesta. Tuskinpa se on lähtenyt liikkeelle elinkeinoelämän tilauksesta.

Haastattelun yksi yllätys on kansainväliselle tutkimusyhteistyölle ja globaalistamiselle annettu olematon rooli. Tämä on huolestuttavaa, koska yrityksillä itsellään ei näytä olevan tutkimuskapasiteettia globaalin toimintaympäristön muutosten seurantaan.

Metsäteollisuus ylläpiti viime aikoihin saakka yhteistä tutkimuslaitosta, Oy Keskuslaboratoriota. Siellä oli käytäntönä, että tutkijoilla oli mahdollisuus käyttää viidennes työajastaan heitä eniten kiinnostavaan omaehtoiseen tutkimukseen. Miksi ei sama onnistuisi hyvin tuloksin Metlassa?