Lisää vaikuttavuutta työtapaturmien torjuntaan

On hyvä uutinen, että maataloustöissä maatalousyrittäjille, lomittajille ja työntekijöille sattuvien työtapaturmien esiintyvyys, vaaratekijät ja seuraukset tunnetaan nykyisin jo melko hyvin. Näitä tietoja voidaan hyödyntää hierarkkisessa tapaturmavaarojen torjunnassa. Siinä torjuntakeinoja toteutetaan niiden tehokkuusjärjestyksessä, mutta tästä lisää hieman tuonnempana.

Huono uutinen puolestaan on, että maatiloilla esiintyy muun muassa vaihtelevista työoloista johtuen yhä runsaasti työtapaturmia.

Monet maataloustyöt ovat kausiluonteisia, aikapaineisia ja kehnoille sääoloille altistavia. Alalla voidaan joutua tekemään useita erilaisia ja erimittaisia aikoja kestäviä töitä hyvin vaihtelevissa työasennoissa. Käytettävien koneiden määrä voi olla suuri ja laatu kirjava. Lisäksi usein työskennellään tuotantoeläinten välittömässä läheisyydessä, yksin tai ainakin poissa muiden silmistä.

Kaikki nämä piirteet ovat omiaan lisäämään alan tapaturmavaaroja.

Työtapaturmien torjunnassa maltti on valttia. Tapaturma­vaarojen tunnistamisen, merkityksen arvioinnin ja torjuntatoimien tulee olla tilakohtaista ja toistuvaa työtä. Tässä kannattaa hyödyntää oman maalaisjärjen lisäksi alan asiantuntijoiden apua, koska omalle työlleen voi ajan myötä sokeutua. Näin saavutetaan ensin hyvä turvallisuustaso, jota kyetään sitten ylläpitämään ja kehittämään vuosien saatossa.

Vaarojen torjunta on nähtävä satasen spurtin sijaan koko työ­uran kestävänä ultrajuoksuna, jonka palkintona ovat terveet ja kivuttomat työ- ja työeläkepäivät.

Vaikka eläintilojen määrä on laskenut jatkuvasti, edelleen yleisin vahinkotapahtuma maamme maatiloilla on eläinten äkillisistä liikkeistä niiden hoitotöissä syntyvät vammat. Näissä tapauksissa erityisesti lypsy- ja lihakarja sekä hevoset ”vahingoittavat” hoitajaansa erityisesti lypsyllä tai eläinten siirtojen tai ruokinnan yhteydessä.

Vammat vaihtelevat mustel­mista, ruhjeista ja haavoista luunmurtumiin. Erityisesti suurikokoiset eläimet voivat aiheuttaa vaaratilanteita pelästyessään, kivuissaan, puolustautuessaan tai jälkeläistä suojellessaan. Sairasta eläintä hoidettaessa on oltava aina varovainen.

Edellä mainittuja työtapaturmia tapahtuu toki vain tiloilla, joilla on tuotanto- tai harrastus­eläimiä, mutta kyseisillä tiloilla ne kirjaimellisesti koskevat sekä miehiä että naisia. Hevosiin liittyvissä työtapa­turmissa naisten osuus kuitenkin korostuu. Taustalla vaikuttanee töiden sukupuolittunut jako tiloilla: työtapaturmat ja työt kulkevat käsi kädessä ja tekijän sukupuoli on sen rinnalla toissijainen seikka.

Hierarkkisessa tapaturmavaarojen torjunnassa keinoja tarkastellaan ja toteutetaan niiden tehokkuusjärjestyksessä. Tunnistetut ja merkittäviksi arvioidut vaarat pyritään ensi­sijaisesti poistamaan kokonaan. Jos se ei ole resurssien puitteissa mahdollista, ne voidaan pyrkiä korvaamaan vähemmän vaarallisilla tai eristämään ajallisesti tai paikallisesti ihmisestä.

Seuraavana toimenpiteenä on työtapojen ja työmenetelmien muuttaminen muun muassa neuvonnan sekä vaaroista muistuttavien ohje- ja varoituskylttien avulla. Vasta kun edelliset toimenpiteet on mahdollisuuksien mukaan toteutettu, otetaan niin sanotun jäännösriskin torjunnassa avuksi erilaiset henkilön­suojaimet.

Tarkastellaan esimerkkinä lypsyä. Lypsyn automatisoinnin arvioidaan merkittävästi vähentävän, mutta ei täysin poistavan, lypsyyn liittyviä tapaturmavaaroja. Esimerkiksi hiehojen opetus on aina riski­altista ja vaatii kärsivällisyyttä. Kaikki eivät kuitenkaan voi hankkia lypsyrobottia.

Tavanomaisessa parsi- ja asemalypsyssä ihmistä ei kyetä ajallisesti tai paikallisesti eristä­mään vaaroista. Lypsy­tapaa ja -välineitä voidaan kuitenkin muuttaa turvallisemmiksi, työtä sujuvoittaviksi ja vähemmän kuormittaviksi. Myös eläinten luontaisen käytöksen hyvä tunteminen auttaa.

Henkilönsuojaimet, kuten kaikkiin karjanhoitotöihin soveltuvat turvajalkineet, ja tietenkin oma valppaus viimeistelevät torjuntatoimet.

Vaarojen torjunta on nähtävä satasen spurtin sijaan koko työ­uran kestävänä ultrajuoksuna.