OIKEISSA TÖISSÄ

Maidon lähteillä

TEKSTI: Miro Palokallio

KUVAT: Joel Rosenberg

Seikkalan tilalla

Lapinjärven Porlammilla

Astuessani autosta maatilan pihaan olen kauhusta jäykkä. Pari kuukautta sitten idea kolmesta päivästä maatilalla oli vielä mukavan kaukainen. Nyt se on käymässä toteen.

Kävellessäni kohti päärakennusta katselen ympärilleni: maisemaa hallitsevat navettarakennus ja suuri rehutorni, jonka avulla suunnistimme kuvaajan kanssa perille. Koputan päärakennuksen oveen, vaikka avain on ovessa. Hetken kuluttua talon emäntä Marita Paavola avaa oven ja kutsuu meidät sisään.

Vieraita tervehtimään tulee heti myös tilan koira Kessu, joka pian osoittautuu kyltymättömäksi rapsutukselle. Marita esittelee minulle nukkumapaikkani, alakerran takkahuoneen vuodesohvan, joka on hänen mukaansa ”maailman huonoin sohva istua ja nukkua.” Jätän tavarani sohvalle ja lähdemme navettaan.

Päärakennuksen alakerrassa on erikseen eteinen navettaanlähtöä varten. Ihmettelen sitä, kunnes tulemme kyseiseen tilaan ja lehmän haju täyttää sieraimeni. Navetassa eläinlääkäri Anneli Ekblad tutkii karsinaan eristettyä Pikatsu-lehmää, joka on laihtunut paljon viikon aikana. Järkyttyneenä katselen, kun Anneli työntää kätensä Pikatsun peräsuoleen. Aikansa kaiveltuaan hän haistelee vielä vähän lehmän etupuoltakin. Lopulta hän toteaa, että Pikatsulla on asetonitauti, ja määrää sille lääkityksen.

Tämän jälkeen siirrymme muiden lehmien sekaan. Haju on jännä sekoitus lehmien ominaishajua sekä suuremmassa määrin pissaa ja paskaa. En ole ennen tajunnutkaan, että lehmät eivät oikeastaan muuta tee kuin syövät, nukkuvat ja puskevat maailmaan loputtomia määriä kolmea päätuotettaan.

Etsimme lehmien joukosta Ursulan ja Uraanin, joiden kiimakierto ei ole lähtenyt uudestaan käyntiin, vaikka poikimisesta on kulunut jo tarpeeksi aikaa. Toiselle lehmistä Anneli asettaa kierukan, toiselle hän aikoo antaa hormonipiikin. Lehmä kuitenkin ehtii karata hänen hakiessaan välineitä. Piikki jää iltalypsyllä annettavaksi.

Navettareissun jälkeen menemme syömään. Ruokapöytään ilmaantuu myös tilan isäntä Kai Paavola, jota ”melkein kaikki sanovat Kalleksi.” Hän kertoo heidän juuri ostamastaan viljakuivurista, jonne päätämmekin suunnata seuraavaksi.

Kuivuri on vanha ja ränsistynyt, ja siellä riittää hommia. Kasaamme risuja, lautoja ja muuta puurojua kokoksi kuivuritontin reunalle. Laitamme puiden alle vähän tuoretta Hesaria sytykkeeksi ja pian kokko liekehtii. ”Kyllä lähtee”, Kai toteaa.

Palaamme tilalle juuri vähän ennen iltalypsyä. Perheen lapset Juho, 14, Essi, 15, ja Anni, 20, ovat jo tulleet kotiin ja Marita esittelee meidät toisillemme. Tapaaminen jää lyhyeksi, kun iltalypsy alkaa. Lapsista vain Essi tulee lypsyhommiin, rahoittaakseen ratsastusharrastustaan. Tänään hänen tehtävänään on ajaa kaikki lehmät samalle puolelle navettaa, jotta kaikki tulisivat lypsylle. Lypsyn jälkeen ne pääsevät toiselle puolelle.

Lypsäminen on kaupunkilaispojan silmin ihmeellistä touhua. Kun lehmät tulevat asemalle, niiden vetimet pestään ja pyyhitään käsin. ”Utareen täytyy olla niin puhdas, että maitoa voisi juoda suoraan siitä,” Kai sanoo.

Jokaiselta lehmältä täytyy käsin lypsää alkumaito, jotta nähdään maidon olevan kunnossa. Vasta sitten lehmä kytketään koneeseen. Kun lehmältä ei enää tule maitoa, kone irrottautuu automaattisesti. Lopuksi lehmän vetimiin ruiskutetaan vedinkastoa, minkä jälkeen lehmän voi päästää menemään.

Iltalypsyn jälkeen on vapaa-aikaa. Paavoloiden harrastuksiin kuuluvat uinti, vapaapalokunta ja ratsastus. Paljon muuta ei lähiseuduilla ole oikeastaan tarjolla. Marita kuuluu Porlammin marttoihin, joiden kanssa hän menee tänään uimaan.

”Me ollaan nyt laiskoteltu vähän. On jo aika myöhä”, ilmoittaa Marita lähtiessään lypsylle ennen kuutta aamulla. Herään hitaasti ja menen perään. Maitotilan arkeen tottuminen on vähän rankkaa. Toisaalta se johtuu myös siitä, että maitotilalla kahta samanlaista päivää ei ole. Aina on jotain erityistä.

Toisen vierailupäivän iltana joudutaan lopettamaan lehmä. Rooma on synnyttänyt aiemmin ja kärsinyt poikimahalvauksesta. Sitä on hoidettu kahteen otteeseen, mutta sen tila ei ole parantunut, ja nyt se ei enää jaksa nousta ylös. Lehmän lopetus on sille itselleen kivuton toimenpide, se tainnutetaan ennen lopettamista. Silti en halua nähdä sitä. Isännän mukaan Seikkalan tilalla joudutaan lopettamaan lehmä keskimäärin neljä kertaa vuodessa.

Viimeisellä iltalypsylläni pääsen itse kokeilemaan lehmän lypsyprosessia. Vetimien pesu ja pyyhkiminen sujuu hyvin, mutta maitoa en meinaa saada lehmästä ulos. Marita opastaa ja näyttää mallia. Lopulta onnistun, mutta maitoa tulee aika vähän. Ihmeellistä, miten toiset saavat sitä suihkuamaan lehmästä vaivatta.

Maalaiselämä on rankkaa. Vietettyäni maitotilalla kolme päivää kunnioitan tilallisia entistä enemmän. Tilalla konkretisoitui se, että ne loputtomat kaupasta ostamani maitolitrat todella tulevat jostain, ja niiden eteen on tehty kovasti töitä. Lehmiä ei pelkästään lypsetä, vaan niitä hoidetaan koko ajan. Jos lehmä on kipeänä, sitä voi olla pakko nousta hoitamaan vaikka keskellä yötä.

Siksi minua ihmetyttääkin, että Paavolat suostuivat ottamaan minut vieraaksi täyteen arkeensa.

Seikkalan tila

Kai Paavolan isoisä Väinö osti tilan vuonna 1934, kun Paavolat muuttivat Iitistä Lapinjärven Porlammille.

Tilalla viljelyssä

72 hehtaaria.

Perheeseen kuuluvat isä Kai Paavola, äiti Marita Paavola sekä lapset Juho, 14, Essi, 15, ja Anni, 20.

Pihapiiriä vahtii Kessu-koira, 8, kavereinaan kissat Roope, 11, ja Unto, 3.

Lehmiä on noin 45 ja nuorta karjaa suunnilleen saman verran.