Jääkö turvallisuuspolitiikka varjoon?

Mielipide

18.3.201901:00

Kolumni

Seppo Kääriäinen

Vaaliteemat vaihtuvat vilkkaaseen tahtiin. Tämän vuoden puolella on ehditty riipaista maahanmuuttoa, vanhustenhoitoa, ilmastonmuutosta ja viimeisimmäksi sote-käännettä.

Yhden teeman perään on jo kyselty: missä luuraa ulko-, turvallisuus- ja puolustus­politiikka?

Kysymys on aiheellinen. Maailman ja Euroopan tilanne on kulkenut kymmenen vuotta huolestuttavaan suuntaan, eikä Pohjois-Eurooppa ole uhkien ulkopuolella.

Mutta on eduskuntavaaleja pidetty ulkopolitiikankin merkeissä, kun Euroopan ilmapiiri on kiristynyt tai kun maailmalla on ryskynyt.

Vuoden 1962 eduskunta­vaaleissa puhuttiin vain ulkopolitiikkaa. Miettusen I hallitus menetti otteensa, ja presidentti Kekkonen hajotti eduskunnan. Vaaleissa keskusteltiin ja äänestettiin Suomen ulkopolitiikan linjasta ja puolueettomuudesta. Taustalla oli niin sanottu noottikriisi.

Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa pääministeri Paavo Lipponen ja puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki ottelivat siitä, mitä Lipponen oli puhunut presidentti Bushin kanssa Valkoisen talon keskusteluissa: antoiko Lipponen oikean kuvan Suomen ulko­politiikasta ja suhteesta Irakin sotaan? Keskusta nousi suurimmaksi. Ulkopoliittinen kädenvääntö oli ainakin yksi – mutta ei ainoa – tekijä vaalivoiton takana.

Vuoden 2011 vaaleissa Portugalin hätäavusta vaalien alla tuli todellinen paukku. Taustalla jylläsi myös Kreikan laina. Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini pauhasi täysillä, ja tulosta tuli. Pääministeri Mari Kiviniemi jäi altavastaajaksi, ja puolue kärsi romahduksen: 35 paikkaa. Soini otti tunnetun jytkynsä mutta ei suostunut hallitukseen. Jyrki Kataisen kokoomus otti ykköspaikan ja rupesi johtamaan sateenkaarihallitusta.

Syitä ulko- ja turvallisuus­politiikan poissaoloon on monia.

Ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta vallitsee laajahko poliittinen yhteis­ymmärrys. Erimielisyyden aiheita ei oikein ole. Kokoomus ja RKP liputtavat virallisesti Nato-jäsenyyden puolesta, mutta ne ovat olleet jo jonkin aikaa suhteellisen hiljaa linjastaan.

Yhteisymmärryksestä kertoo osaltaan tiedustelu­lakien yksimielinen hyväksyminen eduskunnassa viime viikolla. Se on vaalikauden tärkein päätös.

Vaitonaisuuteen voivatvaikuttaa presidentinvaalien läheisyys ja Suomen vakaa kansainvälinen asema. Kansa tukee presidenttiä ja hänen johtamaansa politiikkaa.

Ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan harrasta­jien ja osaajien määrä eduskunnassa on yllättävän pieni. Ajat ovat muuttuneet radikaalisti parissa vuosikymmenessä.

Eduskuntavaaleissa ei voi sivuuttaa ulkopolitiikkaa. Pienessä maassa on keskusteltava aina ulkopolitiikasta.

Viittasin jo Nato-keskus­teluun. Edessä on merkittävä hävittäjähankinta. EU:n puolustusyhteistyö, EU:n ja Yhdysvaltain suhteet, Suomen puolustusyhteistyö harjoituksineen kaikkineen ja kansain­välinen sopimusvarainen yhteistyö vaativat tulevalta hallitukselta ja uusilta kansanedustajilta linjanvetoja.

Puheenjohtajien, pää­ministeriehdokkaiden, on osattava ulkopolitiikka. Rapsakka tentti ulko-, turvallisuus- ja puolustus­politiikasta on perusteltua.

Keskustelujen motoksi sopii historioitsijan ja valtioneuvoksen E. G. Palmenin vanha kiteytys: ”Puolustaakseen menestyksellisesti asemaansa pienen kansan on tehtävä älykkäitä aloitteita, mieluummin etu- kuin jälki­käteen uhkatekijöiden eliminoimiseksi.”