Erilaiset mielipiteet rikkaus ja viisaiden päätösten pohja

Mielipide

31.12.201801:00

Kolumni

Seppo Vuokko

Pekka Haaviston puhe mahdollisesta vaalien jälkeisestä hallitusyhteistyöstä perussuomalaisten kanssa paljasti vihreistä olennaisen asian: puolueessa on ahdasmielisiä änkyröitä, jotka eivät kestä edes keskustelua toisin ajattelevien kanssa.

Ruotsin poliittinen umpikuja johtuu juuri siitä, että jo ennen vaaleja on päätetty, keiden kanssa voidaan tehdä yhteistyötä ja keiden kanssa ei.

Haavisto on realisti ja humanisti, jonka mielestä kaikkien kanssa voi ja pitää keskustella. Eihän esimerkiksi rauhanhieronta tai työmarkkinaneuvottelut olisi edes mahdollista, jos näin ei olisi.

Jos perussuomalaiset suostuu asialliseen hallitusohjelmaan, vihreät voisi vaikuttaa heidän toimintaansa. Kun räyhähenget sitouttaa vastuulliseen hallitustyöhön ja kompromisseihin, puheiden sävyt laimentuvat.

Jonkin ihmisryhmän eristäminen yhteistyön ja yhteisön ulkopuolelle ei ole inhimillistä toimintaa. Se voi olla jopa vaarallista: syrjityiksi joutuneiden mielipiteet jyrkentyvät ja marttyyrin viitta voi jopa houkutella lisää väkeä liikkeeseen.

Erilaiset mielipiteet ovat rikkaus, eivät haitta. Erilaisten näkemysten puntarointi on viisaan ratkaisun lähtökohta.

Olennaista on keskustelu. Hankalaahan se joskus on. Muistan hyvin, kuinka vaikeata oli saada asioita päätetyksi 1970-luvulla, kun akateemisilla vasemmistolaisilla oli aivan oma näkemyksensä siitä, miten ja kenen pitäisi asiat hoitaa.

Eivät terveet tarvitse parannusta – siksi saarnaaminen samanmielisille on turhaa, vaikka sillä ehkä kehuja kerääkin.

Sen sijaan keskustelu toisin ajattelevien kanssa voi olla tuloksellista. Hyvin perusteltu näkemys voi saada vastapuolenkin miettimään omien mielipiteittensä pohjaa.

Tämähän ei koske pelkästään politiikkaa, vaan kaikkea ihmisten välistä vuorovaikutusta. Kannattaa todella kuunnella, mitä vastapuoli sanoo ennen kuin torjuu hänen näkemyksensä.

Vaikka kokonaisuus ei tunnukaan omalta, perusteluissa voi olla jotakin, mistä ottaa opiksi, ja jotakin, mihin keskustelussa voi vastaväitteensä pohjata.

Omiin mielipiteisiin jämähtäminen johtaa äärimmäiseen suvaitsemattomuuteen ja lopulta, jos omista mielipiteistään varma pääsee valtaan, jopa diktatuuriin, yksilönvapauden rajoituksiin ja toisinajattelijoiden vainoon.

Valtiot, joissa keskustelu on tukahdutettu, eivät tunnu houkuttelevilta asuinpaikoilta.

Ahdasmielisyys taitaa liittyä myös kaupunkimaiseen elämäntapaan. Pienessä kylässä on tultava kaikkien kanssa toimeen, mutta runsasväkisessä taajamassa voi aina etsiytyä samanmielisten seuraan eikä lähinaapureista tarvitse piitata.

Tutkimusten mukaan varmimpia oman kantansa pätevyydestä ovat ne, jotka vähiten asioista tietävät.

Muistakaa tämä, jos joku sanoo, ettei koskaan ole ollut väärässä, tai verhoaa väitteensä huumoriksi tunnustamalla väyrysmäisesti, että ”kerran luulin olleeni väärässä mutta erehdyin”. Siksi ei ole häpeäksi myöntää omaa erehdystään ja tehdä vaikkapa taitava väistö tyyliin ”tuota en tiennytkään, mutta …”

Vahvojen mielipiteiden ja tietämättömyyden yhteys kannattaa muistaa myös, kun pohtii kansalaisaloitteiden ja kansanäänestysten merkitystä.

Jos äänestykseen asetetaan kaksi vaihtoehtoa, joiden kaikkia vaikutuksia on asiantuntijankin vaikea ennakoida, kummankin vaihtoehdon kannattajia on noin puolet kansasta ja sattuma ratkaisee voittajan.

Sitä varten kansanedustajat valitaan, että he perehtyvät asioihin ja sen jälkeen tekevät päätöksensä itsenäisesti kansan ja valtion etua ajatellen. Eivätpä tainneet britit aavistaa, mihin pääministerin sitoutuminen EU-kansanäänestyksen tulokseen johtaisi!