Yliö: Ilmastopolitiikan toteutus edellyttää monipuolisempaa tutkimustietoa

Kuva: Timo Filpus

Suomalaisessa ympäristöpolitiikassa näyttää kerta kerran jälkeen toistuvan sama asetelma: tutkijoiden havainnot ympäristön tilasta johtavat vaatimuksiin erilaisten päästöjen vähentämiseksi tai luontokadon pysäyttämiseksi. Näihin vaatimuksiin saadaan vastine teollisuudelta, jonka mukaan ne aiheuttaisivat satojen miljoonien kustannukset, teollisuuden alasajon ja siirtymisen ulkomaille.

Poliittiset päättäjät joutuvat punnitsemaan tutkimuksen esiin nostamia huolia ja teollisuuden arvioita kustannuksista. Usein muutoksiin ei ryhdytä, kuten on tapahtunut luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa, mutta jos ryhdytään, ovat kustannukset tyypillisesti olleet alhaisia verrattuna teollisuuden arvioihin.

Suomalainen ympäristötutkimus keskittyy ympäristövaikutusten arviointiin, mutta kustannusten osalta luotetaan teollisuuteen eli yksinkertaisesti edunvalvontaan. Ei ole aidosti ymmärretty, että ympäristöpolitiikan päätökset edellyttäisivät riippumatonta tutkimusta toimenpiteiden kustannuksista, niiden jakautumisesta eri tahoille ja lisäksi toimenpiteiden kustannustehokkaasta toteutuksesta.

Tämä asetelma on nyt toistumassa poikkeuksellisen selväpiirteisesti kysymyksessä metsien hiilinieluista. Akateemikko Markku Kulmala ja johtajat Johanna Buchert ja Petteri Taalas vaativat radikaalia fossiilisten hiilipäästöjen vähentämistä sekä metsien nielujen ja teknisten nielujen kasvattamista (HS 9.3). Keskeisimpänä metsien nielujen ongelmana esitetään turvemaiden päästötason epävarmuus. Tämän vähentämiseksi hallitus on suunnannut kahdeksan miljoonan euron Hiket-rahoituksen näiden kysymysten jo nyt runsaaseen tutkimukseen.

On kuitenkin kysyttävä, onko Suomen ilmastopolitiikan merkittävin epävarmuustekijä maaperäpäästöissä ja niiden mittauksessa?

Metsänieluista käyty julkinen keskustelu osoittaa, että metsänielujen kasvattaminen on keskeisesti taloudellinen kysymys. Tämä ilmenee jo siinä, että ilmastopaneelin ehdotuksiin hakkuiden rajoittamiseksi saadaan teollisuudesta nopea reaktio: Metsä Groupin johtaja Juha Jumppasen mukaan (STT 23.3.2025) hakkuiden rajoittaminen 10–15 miljoonalla kuutiolla aiheuttaisi kahden kolmen miljardin euron ja 11 000–17 000 työpaikan menetyksen.

Teknisten hiilinielujen (150 euroa hiilidioksiditonnilta) esitetään olevan edullisempia kuin metsänielujen vahvistaminen.

Teollisuuden alasajoa ja kasvun tukahtumista ennustavat myös Metsäteollisuus ry:n Paula Lehtomäki (STT 20.2.) ja MTK:n Tero Hemmilä (STT 4.3.). Kustannuksiin vedoten ilmastotavoitteisiin vaaditaan radikaalia suunnanmuutosta.

Umpisolmu ei aukea, koska edes ilmastopaneeli ei esitä minkäänlaisia arvioita ehdottamiensa toimenpiteiden kustannuksista. Tällaisia arvioita eivät liioin ole esittäneet metsäbiotalouden tiedepaneeli, ei luontopaneeli eikä kestävyyspaneeli.

Edunvalvojien arviot ovat jo lähtökohtaisesti virheellisiä, koska niissä vedotaan teollisuuden arvonlisään oikeiden kustannusten sijaan. Myöskään teknisten nielujen kustannuksia ei voi verrata kansantaloudessa syntyvään kuutiokohtaiseen arvonlisään.

Oikea vertailukohta syntyy arvioitaessa nielujen kasvattamisesta aiheutuneita kustannuksia, jos esimerkiksi kiertoaikoja pidennetään ja harvennuksia lievennetään.

Luonnonvarakeskuksen (Luke) politiikka-analyyseissä käytetty laskentamalli ei tuota tietoa hakkuurajoitusten kustannuksista ja laskentamallista on äskettäin paljastunut virhe, joka on vuosikymmeniä aiheuttanut yliarvioita kestävistä hakkuutasoista ja nieluista ja on saattanut johtaa harhaan metsäteollisuuden investointipäätöksissä. Lisäksi Luken laskentakehikko ei täytä avoimen tieteen tunnusmerkkejä.

Poliittiset päättäjät joutuvat tekemään päätökset ilmastopolitiikan suunnasta, ei ainoastaan epävarman tiedon varassa, vaan itseasiassa täysin vailla tieteellisesti päteviä arvioita vaihtoehtojen kustannuksista.

Suomen ympäristökeskuksen tuoreen selvityksen (17.3.) mukaan suomalaiset odottavat hallitukselta kunnianhimoisia toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, mutta edellyttävät, että kustannukset pidetään kohtuullisina.

Olisi vihdoinkin ja konkreettisesti herättävä siihen tosiasiaan, että ilmastonmuutoksen torjunta edellyttää nykyistä oleellisesti laajempaa tietopohjaa. Tämän puuttuessa häviäjiä ovat ilmastopolitiikan kustannustehokkuus, hiilinieluista huolta pitävät metsänomistajat, metsäalan maine ja lopulta myös metsäteollisuus.

Olli Tahvonen

professori, metsäekonomia ja metsäpolitiikka

Helsingin yliopisto