Pelisäännöt selviksi

Sukupolvenvaihdoshankkeen tuloksena syntyivät pelikortit, jotka panevat miettimään vaihdoksen pulmakohtia. 

Psykologian tohtori Kalevi Paldanius on perehtynyt maatilojen omistajanvaihdoksiin Pohjois-Savon sukupolvenvaihdoshankkeessa. Hän on havainnut, että maatiloja koskevat samat ongelmat kuin muitakin perheyrityksiä.

”Maatiloilla vallitsee patriarkaalisuuden periaate: isä huolehtii perheestään. Vanhan on vaikea luopua ja päästää lankoja käsistään. On keskeistä, että sukupolvien ketju ei katkea ja tila jatkuu. Maatilalla suhde maahan on luja ja ruokaa tuotetaan kovalla työllä”, Paldanius luonnehtii.

Kun nykyisin korostetaan, että viljelijän on oltava yrittäjä ja voitot pitää maksimoida myös tilakaupassa, se koetaan ristiriitaiseksi.

Paldanius toteaa, että juridiikka ja talous saadaan kyllä kuntoon ja kauppakirjat allekirjoitetuksi, mutta siinä ei suinkaan ole kaikki, mitä asiaan liittyy. Henkinen puoli on todella tärkeä, ja myös siitä pitäisi pystyä keskustelemaan, kunkin osapuolen toiveista ja peloista.

Paldanius kiersi sukupolvenvaihdoshankkeen tiimoilta puolenkymmentä maatilaa ja tutki kirjallisuutta. Hän havaitsi, että luopujapolvella on aina ollut iso hätä siitä, miten nuoret pärjäävät.

”Pahin tulevaisuuden näkymä on se, että oma terveys pettää. Heti toisena tulee se, että jatkajat eivät onnistu”, Paldanius kertoo.

Tutkijasta oli kuitenkin hienoa havaita, että asioista puhuttiin myönteisesti.

”Haettiin kunnioittavaa sävyä ja pyrittiin siihen, että nuoret saavat itsenäisesti päättää. Annetaan apua, jos kysytään, mutta ei aktiivisesti tarjouduta.”

Omistusjärjestelyjen erityisasiantuntija Kyösti Laajalahti Pohjois-Savon ProAgriasta on neuvonut sukupolvenvaihdoksissa pohjoissavolaisia maatiloja 24 vuotta. Hän ei usko yllättyvänsä enää mistään.

”Mitä tahhaan, milloin tahhaan ja kelle tahhaan voi sattua mitä vain. Salaisuudet on samoja kaikilla, ja kaikesta pitäisi voida puhua.”

Laajalahti pyrkii aina ottamaan keskusteluun mukaan koko perheen: luopujat, jatkajat ja jatkajan sisarukset. ”Näin vältytään tosi monelta harmilta myöhemmin.”

Paldaniuksen resepti onnistuneeseen sukupolvenvaihdokseen on sama: puhuminen ja asioista sopiminen, muustakin kuin kauppahinnasta. Keskusteltaisiin, mitä keneltäkin odotetaan, ettei olisi lausumattomia odotuksia. Ja olisi yhteiset pelisäännöt.

”Esimerkiksi luopuvan emännän tulee ymmärtää, ettei entiseen keittiöön voi enää kävellä niin kuin ennen. Tai että nuoripari ei odota, että vanha pari on aina käytettävissä lomittajaksi tai lastenhoitajaksi.”

Paldaniukselle teki pahaa nähdä isän ja pojan suhde, joka oli kuin työnantajan ja työntekijän suhde. Isälle työ oli kaikki kaikessa, mutta nuori odotti, että perhe-elämä on muutakin. Välit tulehtuivat, kun odotuksista ei voinut puhua eikä tunteita osoitettu.

Paldanius kehitti sukupolvenvaihdoshankkeessa pelikortit, joissa on 52 perhesuhteisiin ja työhön liittyvää kysymystä. Hän toivoo, että kortit voisivat helpottaa keskustelun alkuun. Tai ainakin sysätä miettimään asioita.

”Perhesalaisuuksien avaaminen puhdistaa ilmapiiriä ja olo helpottuu”, Paldanius lupaa.

Jos jokeri jää käteen, joutuu vastaamaan perimmäiseen kysymykseen: Mitä haluat elämältäsi?

Kun Laajalahti kiertää neuvomassa sukupolvenvaihdosten omaisuusjärjestelyjä, niin sanaa syytinki ei enää mainita.

”Syytinki ymmärretään helposti vanhana pöytäsyytinkinä, johon kuuluivat ravinto, lämpö ja asunto. Ne kävivät 1990-luvulla tosi harvinaisiksi eikä niitä enää tehdäkään. Mutta vielä 70–80-luvulla oli tyypillistä pidättää syytinki tai rakentaa pihapiiriin luopujille oma talo”, Laajalahti toteaa.

Nykyisin puhutaan käyttö- ja hallintaoikeuden pidättämisestä myyjälle tai vielä järeämmin: omistusoikeuden pidättämisestä asuinrakennukseen. Tällöin rakennuksen maapohja voidaan joko lohkoa omaksi kiinteistöksi tai vuokrata.

”Hallintaoikeuden pidätys riippuu aina tilanteesta. Jos tilalla on erillään oleva rakennus, niin mikäs siinä. Jos aiotaan jäädä saman katon alle, niin suosittelen määräaikaista asumisoikeutta esimerkiksi seuraavan vuoden loppuun, että saadaan rakennettua uusi talo.”

”Yhteisasuminen on aina haasteellista. On sellaisia tiloja, joissa kolme sukupolvea asuu onnellisina yhdessä. Mutta niitä ei ole monta.”

Tilan jatkajalla on halu kehittää tilaa ja mennä eteenpäin. Hän ei ehkä tule huomanneeksi, miten iso muutos on tilansa myyvälle luopujalle.

”Nuorten pitäisi ymmärtää, että luopuminen on aina surua, vaikka kaikki asiat ovat kunnossa. Olet asunut tilalla lapsesta asti ja tehnyt siinä elämäntyösi. Kun työ loppuu, luopuja voi kokea tulleensa täysin tarpeettomaksi. Etenkin, jos jatkaja vielä sanoo, että nuo sinun opit on jo ihan vanhoja”, Paldanius kuvailee.

Laajalahti on nähnyt saman. ”Olet lähtenyt 80-luvulla kehittämään tilaa, meijeritili on tullut säännöllisesti ja saat ite tärvätä sen. Kun se kaikki loppuu, tarvitset tukea.”

Niinpä luopujille on järjestetty yhteisiä tapahtumia, joissa kokemuksia voi jakaa vertaistensa kanssa.

”Isännän ja emännän identiteetti täytyy purkaa – mutta se voi olla vapauttavaakin”, Paldanius lupaa.

Laajalahden mukaan nyt luopumassa oleva sukupolvi tiedostaa ongelmat ja haluaa oman rauhan ja vapauden, kun pääsee eläkkeelle. ”Mutta jokainen tehköön oman ratkaisunsa.”

RIITTA MUSTONEN