Kun itse vielä epäilin oikeaa aikaa, tuttu eläinlääkäri sanoi Unto-koirasta juuri oikeat sanat
Tämä on eläimen omistajan suurin ja vaikein päätös: Nytkö? Ehkä vielä seuraavaan jouluun, kevääseen, syksyyn? Vai olisiko jo pitänyt?
Kuva: Veera AhlgrénMuutama viikko sitten oli 14-vuotiaan Unto -koirani aika lähteä.
Unto oli kolmekymmentä kiloa pelkkää rakkautta, läpi koko elämänsä. Erityisesti se rakasti lapsia, ja jakoi rakkauttaan vuolaasti myös kävelymatkan päässä olevan kyläkoulumme oppilaille monen vuoden ajan.
Unton lempiaine koulussa oli liikunta, erityisesti hiihto ja suunnistus. Pururadalle oli helppo livahtaa mukaan, koska se kulkee melko lähellä Unton reviiriä, joka ei tosin koskaan ollut kovin tarkkarajainen. Myös välituntipeleihin se osallistui mielellään, kunnes sen kuulo heikkeni niin paljon, ettei se enää kuullut lasten ääniä, eikä näin ollen tiennyt, milloin välitunnille olisi pitänyt lähteä.
Unto oli rauhan mies, umpipasifisti. Se ei kerta kaikkiaan olisi koskaan vahingoittanut mitään tai ketään. Kerran löysimme häkistään karanneen hamsterimme lastenhuoneen kaapin alta. Se oli litimärkä ja hieman järkyttynyt. Unto oli löytänyt sen ensin, joko nuollut tai todennäköisesti imeskellyt sitä hieman ja päästänyt sitten menemään. Pelkkää rakkautta.
Ja sitten oli aika lähteä.
Vai oliko? Tämä on eläimen omistajan suurin ja vaikein päätös: Nytkö? Ehkä vielä seuraavaan jouluun, kevääseen, syksyyn? Vai olisiko jo pitänyt? Onko rakkauden ruumiillistuma joutunut kärsimään turhaan? Kukaan ei tiedä varmaa vastausta. Tai jos joku sellaista sinulle tarjoilee, et mielellään haluaisi sitä kuulla.
Unto oli umpikuuro ja puolisokea, mikä aiheutti sille melkoisen tapaturmariskin pihamaalla hevosten ja autojen seassa. Sen sydän alkoi väsyä ja se läähätti, varsinkin öisin. Mutta edelleen se jaksoi pentumaisesti innostua asioista, kantoi loputtomasti rakkaita kiviään ihmisille heiteltäväksi.
Sen häntä heilui. Koiraa pitäisi kieltää heiluttamasta häntäänsä sen jälkeen, kun se täyttää kymmenen. Koska niin kauan, kun häntä heiluu, on vaikeaa tehdä päätös.
Tehtyäni päätöksen ajoin Unton kanssa eläinlääkäriin. Päässäni pyörivät samat ajatukset, joita olin pyöritellyt edellisen yönkin. Siellä varmaan ajatellaan, että miksi minä tuon näin iloisen koiran viimeiselle piikille? Ajattelevat, että olen vain laiska, enkä jaksa enää hoitaa sitä. Olisi pitänyt leikata sen kynnet.
Ne kysyvät, että miksen ota sille jotain lääkitystä. Sillä olisi varmasti vielä hyviä kuukausia jäljellä. Eikö uskollinen koirani olisi ansainnut ne? Sen häntä heiluu vielä.
Ehkä se haluaa sydänlääkityksen? Onko minulla oikeus haluta sille eutanasia?
Avasin eläinlääkärin oven valmiina kertomaan kaikki Unton oireet ja liioittelemaan niitä tarvittaessa vähän. Lääkäri oli tuttu. Hän tuli vastaan ja halasi minua.
”Sä tulit Veera juuri oikeaan aikaan. Me katsottiin, kun Unto tuli autosta ja sen häntä heilui vielä.”
Jos puhutaan täydellisistä sanoista johonkin tiettyyn hetkeen, niin ne olivat nämä. Ja se varmuus, jolla ne lausuttiin, kumosi kaikki epäilykseni.
Sen sijaan, että selittelin itselleni ja muille päätöstäni, sain keskittyä vain olemaan läsnä, kun häntä lakkasi heilumasta. Syyllisyyden sijaan jäi vain valtava kiitollisuus. Koira lähti, mutta rakkaus jäi. Jäi myös kaipaus, mutta ei lainkaan katumusta.
Kirjoittaja on Ylöjärven Karhella asuva hevosalan yrittäjä ja kirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
