Suojelemmeko ihmisiä näkemästä miten ruoka kasvaa?

Maanantaiaamuna ei olisi kannattanut avata medialaitteita ollenkaan. Ne kertoivat puutteellisesta eläinsuojelulaista ja nitraattiasetuksen tulkintaerimielisyyksistä.

Lypsyllä ollessa ja lehmien välissä kyykätessä on aikaa pari tuntia miettiä, miten maa ja maailma makaavat. Lypsinten tykytystä kuunnellessa ajatus lentää.

Maanantaiaamun uutiset saivat aikaan painetta ja turhautumista. Miten on mahdollista, että kotimaista ruokaa tuottavia ihmisiä pidetään narrina ja pilkkana. Meidän tuottajien syyksi saadaan käännettyä kaikki mahdollinen Itämerestä valtion kassaongelmiin.

Paineisessa päässä tiivistyi kysymys. Ovatko lainsäätäjät tietoisesti vai tiedostamatta ympäristölainsäädäntöä päivittäessään kasvattaneet kuilua maaseudun ja kaupungin välillä?

Maaseutu ei saisi haista, kuulua eikä näkyä. Kun maaseudun ja maatalouden normaalia elämää ei näe, siitä vieraantuu ja alkaa helposti uskoa kaiken mitä lööpit maataloudesta kertovat.

Ympäristöä ja luontoa tulee suojella ja varjella. Sehän on meillä vain lainassa tulevilta sukupolvilta.

Mutta tulemmeko samalla suojelleeksi ihmisiä näkemästä miten ja missä ruoka kasvaa? Ympäristönsuojelun nimissä estetään maatalouden normaali harjoittaminen asutuksen läheisyydessä esimerkiksi karjanlannan levityskielloin tai vaatimuksin multauksesta. Luontoa sillä ei suojella vaan ihmistä, luonnollisilta ravinteiden hajuilta.

Siinä missä suomalainen maajussi velvoitetaan asfaltoimaan lietesäiliön ympäristö, toisaalla ei tarvita edes lieteallasta, pelkkä kuoppa savimaassa riittää. On vaikea uskoa olevamme saman Euroopan unionin kansalaisia.

Kaupan hyllyllä tuotteet eivät saisi hinnalla erota, kaiken pitäisi olla halpaa. Meille tuottajille kasataan hurjasti vaatimuksia, joita noudattaa ja samalla lisätään tuotantokustannuksia.

Kuitenkin vaatimukset unohtuvat helposti kaupassa, omaa ostoskoria täyttäessä ja rahapussin euroja laskiessa. Ei muistetakaan vaatia saparonsa pitänyttä possua, jonka lääkitystiedot tunnetaan. Tai maitotuotetta, joka on testattu antibioottien varalta moneen kertaan, ensin tuottajan ja vielä meijerin toimesta.

Kun emme tunne ja tiedä kuinka ruokamme tuotetaan, emme osaa sitä myöskään arvostaa.

Vuosikymmeniä sitten mahduttiin elämään kaupungeissakin sulassa sovussa kotitarvelehmän, sian, kanojen ja hevosten kanssa. Nykyisin tuntuu, että välissä pitäisi olla kilometrien hajurako.

Olisiko syytä purkaa säädöksiä niin, että maatalous ja taajamat mahtuisivat samalle karttalehdelle? Nyt tuotantorakennukset ovat useiden kilometrien jopa kymmenien kilometrien päässä kouluista ja päiväkodeista.

Koululaisten ja hoitolasten vierailut tiloille tutustumaan olisivat helpompia toteuttaa, jos kohteeseen päästäisiin vaikkapa pyöräillen. Laiduntavan karjalauman seuraaminen on tosi-TV:tä parhaimmasta päästä.

Kaupunkikeskustojen tuntumassa teollisuuteen ym. kaavoitetut maa-alueet puskevat pajua. Eikö näitä alueita voisi laiduntaa niitä teollisuusinvestointeja odotellessa?

Jopa taajamamerkkien sisäpuolella laiduntava eläinlauma voisi useammalle ihmiselle olla se syy, miksi nousta aamulla ylös sängystä ja astua ovesta ulos. Käydä kysymässä laiduntavalta karjalta miten yö meni, onko paarmoja? Eläimet saattaisivat kysäistä samoin tutuksi tulleelta kulkijalta.

Onneksi on kuntia ja kaupunkeja joissa maaseutu ja maatalous mahtuvat elämään keskustaajaman rinnalla. Kiuruvedellä meidän tuottajien tekemää työtä ja yritystemme tuomia euroja kuntatalouteen arvostetaan.

Meidän tuottajien pärjäämisellä on suora merkitys kaupunkimme talouteen. Kunpa tämä ymmärrettäisiin valtakunnan tasolla asti. Omavaraisuus ruuantuotannossa ja kotimaisten elintarvikkeiden käyttö on kansantaloudellisestikin järkevää.

Tämmöisin miettein maidot maanantaiaamuna lypsin, valmistettavaksi tuotteiksi joiden pakkauksista löytyy tekstit "Hyvää Suomesta" ja "Ruokaa omasta maasta".

Kaisa Huttunen

Kiuruveden vuoden nuori maatalousyrittäjä