Kestävää hyvinvointia paikallistaloudesta

Lehdessä oli uutinen, että Petäjäveden kunnasta on loppumassa vesi (HS 8.11.). ”Tuhansien järvien maassa” ei tällaista olisi uskonut kuulevansa.

Tämä ei kuitenkaan ollut uutisen kiinnostavin osuus, vaan kertomus kriisin sosiaalisista seurauksista. Kun vesi loppuu kotoa, ei auta muuta kuin käyttää yhteistä saunaa ja pesulapalveluita. Kuin yhtäkkiä kunnanjohtaja löytää aikaa käydä säännöllisesti kyläilemässä naapurikunnanjohtajan luona.

Ilmastonmuutoksen kaltaiset, kimurantit ja globaalit ongelmat ovat yhä useammin osa paikallista arkea. Kuinka toimia rajallisten, jaettujen ja elämälle välttämättömien resurssien kanssa, joita uhkaa yhteiskunnan syvään juurtunut öljyriippuvuus?

Ilmastokeskustelussa korostuvat sekä kiireellinen tarve ratkaisuille, että pelko niin odottelun kuin itse ratkaisujen seurauksista. Pahoinvoinnin lisääntyminen ympäristökriisien myötä on jo aivan todellinen uhka. Juuri siksi on kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, mistä hyvinvointi todellisuudessa koostuu, ja miten sitä voisi ryhtyä paremmin, ympäristön ja globaalin vastuun huomioiden tavoittelemaan.

Tutkimusten valossa kuntalaiset toimivat oikein: vain puhaltamalla yhteen hiileen kaikkien resurssin käyttäjien kanssa, sopimalla pelisäännöt ja valvomalla niitä, niukkuuteen voidaan sopeutua. Resurssien yhteiskäytöstä sopiminen on paitsi taloudellisesti järkevää, myös sosiaalisia suhteita vahvistavaa.

Jos kunnat tai taloudet olisivat takertuneet hamstrauskilpailuun, vesi olisi loppunut kaikilta pikavauhtia ja saunailloissa vallitsisi syyttelyn ja ahdistuksen ilmapiiri.

Tämän esimerkin äärellä on syytä kääntää katse tulevaan. Ehkä pääsiäispaaston viettoon ensi vuosikymmeninä ryhdytään jo alkusyksystä.

Suomi suhteellisen yhtenäisenä ja vauraana maana voisi poliittisilla linjauksilla luoda nopeita ja tehokkaita rajoituksia ilmastonmuutosta ruokkivalle tuotannolle. Ongelma on kuitenkin elämäntilanteiden monimuotoisuus. Hyvinvointitutkimuksen perusteella elintason lasku aiheuttaa pahoinvoinnin kokemusta riippumatta siitä, kuinka korkea lähtötaso on ollut.

Vaikka objektiivisesti katsoen suomalaisilla olisi varaa nuukailla materiaalisesta elintasosta runsaastikin, sen toteuttaminen on harvoin sosiaalisesti hyväksyttyä. Lisäksi maaseudulla politiikan hyväksyttävyyttä vähentävät lukuiset muut tekijät. Infrastruktuuri on keskittynyt niin voimakkaasti, että valinnanvaraa kestäviin liikkumisen ja kulutuksen muotoihin ei haja-asutusalueilla usein ole tarjolla.

Kun palvelut ja infrastruktuuri supistuvat ja positiivinen mediahuomio kohdistuu kaupunkialueisiin, on vaikea hyväksyä ylhäältä asetettuja niukennuksen tavoitteita. Jos valinnanvapaus muutenkin jää kasvukeskuksista, miksi ihmeessä siitä pitäisi vapaaehtoisesti nipistää?

Säästäväistä resurssienkäyttöä voi kuitenkin lähestyä pyrkimyksenä rakentaa uusia elinkeinoja, jotka vahvistavat hyvinvoinnin kokemusta: asukkaiden itsemääräämistä, omavaraisuutta, terveellistä ympäristöä ja sosiaalisia tukiverkostoja. Hyvinkin pienillä investoinneilla ja vapaaehtoistyöllä on mahdollista hoitaa vanhuksia, tuottaa ruokaa ainakin osan vuodesta sekä korjata ja huoltaa käyttöesineitä ja työkoneita.

Arvopohjainen, toimeentulon ja hyvinvoinnin tuotantoon sitoutunut yritystoiminta voi tarjota jaetun ympäristön uusien, kohtuullisten elämäntapojen opetteluun sekä sen tuottaman epävarmuuden ja kateuden ylittämiseen.

Näitä peruselinkeinoja ja talouden rakenteita voi pyrkiä luomaan ja vahvistamaan jo nyt, koska investoinnit tiettyihin taloutemme peruskivinä pidettyihin tuotannonaloihin edistävät lähinnä vain hyvinvoinnin taloudellista puolta kaiken muun kustannuksella, eivätkä ole kestäviä pitkässä juoksussa.

Niin maalla kuin kaupungissa toimeentulon muodot tulevat mullistumaan käynnissä olevien ekososiaalisten kriisien myötä. Pienten paikkakuntien elinkeinot ovat väistämättä sidoksissa myös taloudelliseen tuotantoon kasvukeskuksissa ja maailmalla. Mutta niistä ei ole yksittäiseksi viisasten kiveksi, mikäli talouden ainoa kulmakivi romahtaa maailmanmarkkinoiden aallokossa, eikä jäljellä ole perusinfrastruktuurin verkostoa tai yhteistyön taitoja, joihin tukeutua.

Maaseudulla on pitkät perinteet pärjäämisestä oman kylän tai seudun voimin. Tulevissa murroksissa tämä vanhanaikaiseksi koettu omavaraisuus voi nousta arvoon arvaamattomaan. Lisäksi työuria koskevien ennusteiden mukaan fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen tarkoittaisi maanviljelyksen työvoimavaltaistumista.

Nämä ovat mahdollisuuksia, joiden avulla perinteinen maaseutumiljöö ja kruusailematon elämä voivat olla aivan uudella tavalla kestävä tulevaisuuden ratkaisu.

Maaseudulla on pitkät perinteet pärjäämisestä oman kylän tai seudun voimin.