Kadotettujen kohtalo
Kolumni
HEIDI JAATINEN
Ei siinä sen kummempaa. Paitsi että muutama vuosi takaperin meiltä hävisi kissa. Itkettiin perään, pidettiin jo kuolleena. Syntymäpäivälahjaksi isännälle haettiin uusi. Kissanpennulle annettiin nimeksi Elvis, josta myöhemmin, kun sukupuoli selvisi, tuli Elvi S.
Pojista nuorempi pudotti koulumatkalla kännykkänsä. Sitä etsittiin kissojen ja koirien, ukkien ja serkkujen kanssa, ei löytynyt.
Harmi oli suuri, kännykkä uusi. Reilun viikon kuluttua tilattiin netistä verski. Heti sen jälkeen, kuten asiaan kuuluu, soitti naapuri.
Naapurin poika oli kirkonkylällä vieraillut erään pojankoltiaisen luona. Kyläpaikassa oli esitelty takan reunalle nostettua puhelinta. Sen olivat pikkupojat koulusta tullessaan hangessa huomanneet. Ja vaikka sitä olivat isot pojat jaloissaan potkineetkin, kelpasi sitä naapurin pojalle esitellä:
”Ihan on uus puhelin.”
”Mutta sehän on Jaatisen kännykkä.”
Niin saatiin puhelin takaisin, olkoonkin että mykkänä. Pelata sillä kyllä saattoi.
Niin saatiin kissa takaisin. Ei sitä meinattu tuntea. Oli lihonut kylillä. Entinen laiskansutjakka katti oli pyylevöitynyt palloksi, jolla oli neljä raajaa, pää ja kiehuva häntä.
Vaan entistä ruunattua kollia, laiskaa, mutta ärhäkkää Sisua oli kovin ikävä. Kunnes eräänä päivänä samainen naapurin poika kutsuttiin syntymäpäiväkekkereille taloon kylän toisella laidalla. Siellä pojalle esiteltiin mellevä kissa. Oli ilmestynyt rappusille naukumaan käskevästi kuukausi, pari sitten.
Tällä kissalla, säihkyväkarvaisella kollilla oli kissakohtaisessa yksityiskäytössään nahkainen, upottava tv-tuoli, keittiön lattialla vati, joka täyttyi tasaisin välein nakeista ja lupa kulkea, missä huvitti. Enimmäkseen se kyllä vain makoili, laiskanpulskea lapsekas kissa. Kelpasi sitä naapurin pojalle esitellä:
”Tämä on sitten mukava katti.”
”Tuo on kyllä Jaatisten kissa.”
Mitä tästä kaikesta on ajateltava? Että liian herkästi tulee hankittua tilalle uutta, kun entisen menettää? Että naapurin pojalla on kattava sosiaalinen verkosto? Tai että Kiuruvesi on pienentynyt niin, että kaikki tuntevat toisensa? Niin ettei sitä taannoin kadonnutta poliisiasemaakaan, johon sen löytyneen puhelimen olisi voinut tuoda, enää tarvita. Että naapurin pojasta tulee etsivä?
Se ei pitänyt ratkaisusta, jossa se riistettiin television äärestä navetan pahnoille. Erityisesti sitä korvensi uusi kehräävä pentu. Jos se kuuli jonkun hellivän pentua, sai tulokas tuntea sen nahoissaan.
Mutta hiiriä sai pentu metsästää mielin määrin, itse asiassa Sisu luopui säälittävän tärkeänä pidetystä touhusta kokonaan, sikäli uusi järjestely sopi sille. Se asettui lämpöiselle tarkkailupaikalleen ylisille, josta jakeli naukuen komentojaan, eikä sen kuultu juuri kehräävän.
Vai onko tässä sittenkin kysymys siitä, että täällä maalla osataan. Osataan pitää huolta toistenkin asioista, kertoa omista, verkostoidutaan ja välitetään, nuoret jannutkin. Siksi täällä on niin mukava asua.
Nyt sitten vaan kadottamaan uusia tavaroita. Naapurissa on poika, joka löytää.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
