Autuas unohdus
Kolumni
HEIDI JAATINEN
Näitähän sattuu. Mutta oletko unohtanut itsesi? Se vaatii jo taitoa. Mutta onnistuu. Ehkä lomatunnelmallakin oli osuutta asiaan. Vietimme nimittäin lomapäivää kotona, navetassa hääri lomittaja.
Sitä ihminen unohtaa. Varsinkin kun ikää on joko liian vähän tai paljon tai kun on kiire. Sitä unohtaa sammuttaa kiukaan, asettaa kellon herättämään, katkaista lietteen tyhjennyksen pellolta lähtiessä.
Sitä unohtaa lapsensakin. Kerran kokosin koululaiset linja-autoon urheilukisakentältä ja ajoin henkilöautolla kotiin. Vasta kotitiellä huomasin, että minua ei juossutkaan vastaan lettipää. Opettajan oma tyttö jäi kentälle.
Päivä koitti kiireisenä niin kuin lomapäivät usein ovat. Aamulla mies kävi metsällä, keskipäivällä tasoitettiin laudalla pihaa polvet mullassa ja iltapäivällä tuli eläinlääkäri tekemään eläinten terveydenhuoltosuunnitelmaa. Eläinlääkärin lähdettyä lipikoitiin kuuma porkkanavelli suuhun ja sitten olikin jo kiire soittotunnille.
Vanhempi tytär soittaa klarinettia. Soittotunneissa lähti jo kolmastoista vuosi, ja tätä nykyä tunnit pidetään Iisalmessa, jonne matkaa kertyy yli sata kilometriä edestakaisin. Paljon on tullut vuosien saatossa riemukkaita soittoralleja ajettua.
Kun mieheni ehdotti viikkoa aiemmin, että tällä kertaa hän voisi lähteä käyttämään tytärtämme soittotunnilla, nappaisi tämän iltapäivällä kaupunkimme keskustasta eli kirkonkylältä, kuten täälläpäin ruukataan sanoa, ja ajaisi Iisalmeen, olin tyytyväinen.
Mies jatkoi, että voisin sillä aikaa käydä kokouksessa ja vanhempainillassa, hän heittäisi minut kulttuuritalolle mennessään. Näin sovittiin.
Kun kokouksessa kerroin muille tapahtuneesta, he nauroivat ja sain kuulla vastaavan tarinan vaihdossa. Kertojan kylän perukoilta oli mies lähtenyt rouvansa kanssa kirkonkylille kaupoille. Ruokakaupassa hän oli hyllyjen välissä törmännyt naapurinrouvaan. Kuulumisia vaihtaessa kävi ilmi, että naapurinrouva kulutti liikkeessä aikaa odottaessaan linja-autoa.
Eteisessä mies kysyi, oliko kaikki varmasti mukana. Arvasin hänen tarkoittavan soitinta ja nuotteja ja vakuutin, että kaikki oli mukana. Mies oli tyytyväinen. Seisoin hyvästelemässä miestä eteisessä kuin amerikkalainen kotirouva, joka vilkuttaa puolison lähtiessä työhön autollaan. Tällaisia hetkiä meillä on harvoin, kaikki irti tunnelmasta! Kun mies oli mennyt, vilkaisin kalenteria. Soitin miehelle perään:
”Jotain unohtui!”
”Mitä?”
”Minä.”
Mies tuli hyvilleen, hänhän voisi heittää naapurinrouvan kotiin kun matka oli kerran sama. Naapurinrouva ilahtui. Näin tehtiin. Mies ajoi naapurinrouvan kotiin. Oma rouva jäi kauppaan.
Unohtamisessa on jotain armollista. Paitsi että saa nauraa itselleen, jos kohta kiristellä hampaita, on unohtaminen perin inhimillinen sattumus. Se muistuttaa meitä siitä, ettei mikään lopultakaan ole kovin tärkeää. Että kaikki unohtuu aikanaan. Jopa me itse.
Kirjoittaessani tätä kolumnia unohdin karjanjalostajalle tarkoitetun suklaakakun uuniin, mutta se saatiin pelastettua.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
