Taas pitää lähteä – oletko sinäkin tietämättäsi väkisinharrastaja?
Pitäisi tunnistaa ja tunnustaa tunteensa harrastustaan kohtaan. Sen jälkeen voi miettiä haluaako tehdä sitä tänään, huomenna, ensi viikolla, vai ei ehkä enää ikinä, kirjoittaa Veera Ahlgrén.
”Väkisinratsastajia onkin varmaan huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi väkisinpadelinpelaajia. Tunnen monta väkisinratsastajaa, ja olen itsekin ollut sellainen”, Veera Ahlgrén kirjoittaa.17.5.202421:00
Oletko koskaan saanut itseäsi kiinni sanomasta ”pitää lähteä” kun on kysymys harrastuksesta?
Minä olen. En tiedä onko se jokin tavoitteellisuus, suorituskeskeisyys vai lapsena syvään juurrutettu tunnollisuus, joka pitää meitä kiinni sellaisissakin harrastuksissa, jotka eivät enää aidosti sytytä.
Itsekin olen omia lapsiani patistellut jatkamaan harrastusta kauden loppuun, koska on maksettu maksut ja hommattu välineet. Jonkinlaista sitoutumista mielestäni pitääkin vaatia, kaiken ikäisiltä.
Mutta miksi me aikuisinakin roikumme sellaisissa vapaa-ajanviettotavoissa, joihin pitää lähteä.
Joskus toki vain se lähteminen tuntuu pakotetulta, mutta itse harrastaminen saattaakin olla sitten taas ihan mukavaa.
Tiedän kuitenkin ihmisiä, joille esimerkiksi hevosharrastus on jo pitkään tuntunut kuormittavalta pakolta. Elämäntilanne on muuttunut, aika ja jaksaminen on kortilla, hommassa on tullut enemmän vastoinkäymisiä kuin onnistumisen hetkiä.
Harrastusväline on jo kuitenkin hankittu. Ja jos kalliit varustehankinnat muissakin harrastuksissa lähes pakottavat jatkamaan, hevonen tekee sen vielä tehokkaammin. Sukset eivät välttämättä tarvitse huolenpitoa ja säännöllisiä lenkkejä, se hitsin hevonenpa tarvitsee.
Väkisinratsastajia onkin varmaan huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi väkisinpadelinpelaajia. Tunnen monta väkisinratsastajaa, ja olen itsekin ollut sellainen.
Silloin, kun hevosen kanssa toimiessa omat ajatukset ovat aivan muualla, aitoa yhteyttä eläimeen ei synny. Ja se lienee kuitenkin hevosharrastuksessa se, miksi olemme siihen alunperin ryhtyneet: yhteys hevoseen.
Joskus on hyvä viheltää peli poikki. Se vaatii pohtimista, asioiden tolan myöntämistä ja usein kivuliasta luopumista, koska hevonen voi olla omistajalleen todella rakas, vaikka aika ja innostus harrastukseen olisikin kadonnut vuosien varrella.
Hevosesta luopuminen voi kuitenkin osoittautua todelliseksi helpotukseksi, kun päätös on kypsynyt. Moni meistä kavioliitossa eläjistä ei edes tajua, miten paljon hevonen elämäämme sanelee ja määrittää, ennen kuin liitto on purettu.
Tiedän myös monia, jotka ovat palanneet hevosharrastuksen pariin pidettyään sopivan hengähdystauon. Se pieni hevoshenkilö sisällämme elää yllättävän sitkaana. Kun elämäntilanne on taas suotuisa, sillä on tapana nostaa päänsä uudelleen ja ehdottaa, että pitäisiköhän ihan vähän käväistä tallilla?
Jotkut eivät koskaan palaa, ja sekin on ihan ookoo. Kun luopuu pakolla tekemisestä, tilalle voi tulla jotain, mikä aidosti motivoi.
Itse löysin yhtäkkiä hymyni hevosen ohjaksissa uudelleen melko pitkän pakkoharrastamisen jälkeen. En tiedä olisiko ilo palannut nopeammin, jos olisin pysynyt poissa ratsailta ja rattailta välillä kokonaan, kun kuitenkin tunnistin kyllästymiseni koko hommaan.
Siitä kai tässäkin on ihan ensimmäisenä monien kohdalla kysymys. Pitäisi tunnistaa ja tunnustaa tunteensa harrastustaan kohtaan. Sen jälkeen voi miettiä haluaako tehdä sitä tänään, huomenna, ensi viikolla, vai ei ehkä enää ikinä. Elämä on sillä lailla lyhyt, ettei mihinkään kannata jäädä roikkumaan. Ei edes ohjiin.
Kirjoittaja on Ylöjärven Karhella asuva hevosalan yrittäjä ja kirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
