Ammoniakkipäästöjen vähentämisessä Suomi tulee jälkijunassa

Maaseudun Tulevaisuuden pääkirjoituksessa 21.5. käsiteltiin EU-komission ilmansuojelupakettia ja sen velvoitetta vähentää erityisesti maataloudessa syntyviä ammoniakkipäästöjä. Kirjoitus sisälsi useita asiavirheitä, jotka on tarpeen korjata, sillä asia on tärkeä.

Ilmaan joutuvat päästöt aiheuttavat terveyshaittoja ja sitä kautta myös taloudellisia kustannuksia. Lisäksi ne aiheuttavat maaperän sekä vesistöjen happamoitumista ja rehevöitymistä. Siksi teollisuudesta ja liikenteestä ilmaan joutuvia päästöjä on rajoitettu jo lähes neljäkymmentä vuotta.

Haittojen vähentämiseksi komissio teki joulukuussa ehdotuksen uudeksi ilmansuojelupaketiksi, joka sisältää päästöjen vähentämisvelvoitteet vuosille 2020 ja 2030. Vuoden 2005 tasoon vertautuvat velvoitteet koskevat rikkidioksidin, typenoksidien, pienhiukkasten, haihtuvien orgaanisten yhdisteiden, ammoniakin ja metaanin päästöjen vähentämistä.

Maakohtaiset velvoitteet perustuvat vaikuttavuuden arviointiin ja kustannustehokkuuteen eli vähennyksiä tulisi tehdä siellä, missä toimien vaikuttavuus on suurin ja kustannukset pienimmät. Velvoitteiden suuruuteen vaikuttaa myös se, kuinka paljon jäsenmaa ja toimiala ovat aiemmin vähentäneet päästöjä. Siksi päästövähennystavoitteita ei voida arvioida vain aikavälillä 2005–2020, kuten kirjoituksessa tehtiin. Velvoitteet ovat jatkoa vuosien 1990–2010 velvoitteille, joita Suomi ei onnistunut toteuttamaan.

Suomelle ehdotettujen velvoitteiden, niiden vaatimien toimien ja kustannusten arviointi on meneillään. Alustavasti näyttää siltä, että suurimmat haasteet liittyvät maataloudesta 90-prosenttisesti peräisin olevien ammoniakkipäästöjen vähentämiseen. Tähän on monia syitä.

Suomi ei ensinnäkään ole toteuttanut edellisen kauden (1990–2010) velvoitetta vähentää ammoniakkipäästöjä 31 000 tonniin, mikä vastaa 11 prosenttia vähennystä, vaan päästöt ovat edelleen vuoden 1990 tasolla. Siksi vähennysvelvoite on ikään kuin siirtynyt eteenpäin. Useimmat maat ovat toteuttaneet ensimmäisen kauden velvoitteensa, joten niiden velvoitteet vuodelle 2020 ovat pienemmät kuin Suomella. Vuoden 2030 velvoitteet sen sijaan ovat useille maille huomattavasti Suomea tiukemmat.

Toiseksi, päästöjen arviointimenetelmät ovat kehittyneet ja uusia päästölähteitä on lisätty päästöinventaarioihin.

Kolmanneksi, nautojen tuotostaso on noussut jatkuvasti, mikä on johtanut siihen, että eläinkohtainen typen eritys lannassa on kasvanut. Siksi ammoniakkipäästöt ovat kasvaneet, vaikka eläinmäärä on laskenut. Neljänneksi, ammoniakkipäästöjä vähentäviä toimia ei ole tehty riittävästi. Näistä syistä Suomen ammoniakkipäästöt eivät ole vähentyneet vuodesta 1990.

Suomen päästöjä arvioitaessa laskennassa on jouduttu turvautumaan ulkomaisiin tutkimustuloksiin, koska Suomessa on tehty hyvin vähän ammoniakkipäästömittauksia. Ulkomaisia päästökertoimia ei kuitenkaan sovelleta suoraan laskennassa, kuten pääkirjoituksessa sanottiin, vaan Suomen olosuhteet otetaan huomioon. Tehokkaimmat toimet päästöjen vähentämiseen olisivat liete- ja virtsasäiliöiden kattaminen kiinteällä katteella, lietelannan sijoituslevitys ja kuivalannan multaaminen neljän tunnin sisällä levityksestä.

Kuten kirjoituksessa todetaan, komission ehdottamat vuoden 2020 velvoitteet perustuvat vuonna 2012 sovittuun Göteborgin pöytäkirjan muutokseen. Suomen tavoitteena oli saada 11 prosenttia ammoniakkipäästöjen vähennysvelvoite vuodesta 2005 vuoteen 2020. Pääkirjoituksessa esitetty väite, että Suomi haluaisi vetää muita maita tiukempaa linjaa, ei siten pidä paikkaansa.

Kyseessä ei myöskään ole Suomen itselleen asettama tavoite, kuten kirjoituksessa väitetään, vaan se perustuu jo nykyiseen päästöjen vähentämisvelvoitteeseen, jota Suomi ei saa EU-komission mukaan jatkossakaan ylittää. Kuten kirjoituksessa todetaan, jokaisen maan ja toimialan pitää hoitaa oma osuutensa – myös maatalouden.

Meneillään olevissa neuvotteluissa Suomen kanta perustuu suurelta osin tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden esittämään tietoon. Tietoa tarvitaan mm. kustannuksista, toiminnan kehittymisestä ja lannankäsittelymenetelmistä. Toivoisimmekin toimialalta entistä enemmän yhteistyötä tiedonhankinnassa.

Esimerkiksi ajantasaista tietoa lannankäsittelymenetelmistä on ollut huonosti saatavilla aina viime vuoteen asti, jolloin Syke ja MTT toteuttivat yhdessä laajan lannankäsittelykyselyn. Siihen vastasi vain noin neljäsosa sen vastaanottaneista tiloista – lämpimät kiitokset osallistumisesta tähän tärkeään työhön.

Tuula Varis

ylijohtaja, ympäristöministeriö

Sirpa Salo-Asikainen

neuvotteleva virkamies, ympäristöministeriö